Populismin soppaan tarvitaan ainakin neljää ainesosaa. Kohtuullisen ison osan kansasta täytyy tuntea olevansa sorrettu ja murjottu.
USA:ssa keskiluokan kurjistuminen viime vuosikymmeninä on tunnettu ilmiö. Ennen rikkaat rikastuivat, köyhät kärsivät, nyt riutuvat keskiluokkaiset. Toivo on mennyt tai on hyvin sumuinen. Ilmiö ei ole Suomessakaan täysin vieras.
Toisaalta tarvitaan vahva johtaja: ”Führer”, ”Mestari” tai Trump. Osa kansasta uskoo, että Johtaja on ylivertainen. Hän on saanut joltain ylemmältä, jopa Jumalalta, tehtävän ja vaadittavat ominaisuudet. Johtaja tietää ja osaa. Hänen sanomisiaan ei kyseenalaisteta. Tämä ei ole vierasta työväenliikkeen historiassakaan. ”Leninin teoksessa se ja se sivun 55 kolmannessa alaviitteessä sanotaan näin. Sitä Sinun ei pidä kyseenalaistaman.”
Kolmanneksi tarvitaan viholliskuva. Jokin ryhmä, jota voi syyttää ihan kaikesta. Siihen kelpaa Washingtonin eliitti, juutalaiset tai maahanmuuttajat. Olennaista on, että se ryhmä, joka voidaan kohtuullisella tarkkuudella määritellä ja ryhmällä on jokin ominaisuus, jolla se erottuu ”meistä”.
Tarvitaan siis vahva ”me” ja ”ne”. Ristiriidoista kumpuaa energiaa ja mobilisaatiota.
Poliittisen vasemmiston historiassa viholliskuvan luominen on myös tuttua. Muistan lapsuudesta SKDL:n vaalimainoksen, jossa rahojen keskellä istui lihava kapitalisti. SAK:n mainoksessa Oiva Lohtanderin esittämä MTK mässäili herkkuja ja nälkäiset palkansaajat katselivat vierestä. Pölhö-populismi on liipannut läheltä. Onneksi tämä on nyt pääosin taaksejäänyttä. Pitää osata kritisoida kapitalismia ei kapitalistia.
Neljänneksi tarvitaan härskiyttä luvata paljon ja kykyä loihtia vääriä totuuksia. Informaatioteknologia on mahdollistanut toisen todellisuuden synnyttämisen.
Yleisen sivistys- ja koulutason lasku on hedelmällistä maaperää kasvattaa pahan ja epätiedon puu. Täsmällisemmin: länsimaissa ei keskimääräinen koulutustaso laske, mutta koulutuksellinen eriarvoisuus kasvaa. Niiden ihmisten määrä, jotka jäävät vaille edes perusoppeja kasvaa. Sieltä löytyy populistien vaalikarja.
Populismin menestyksen kaava on yksinkertainen. Se toimi Saksassa 1930-luvulla, se toimi USA:ssa 2010-luvulla ja se näyttää toimivan Suomessa nyt. On ehkä hieman kaukaa haettu vertailla natsi-Saksaa ja Suomea, mutta samankaltaisia elementtejä taustalta löytyy.
Populismin heikko kohta löytyy flirttailusta ääriryhmien kanssa. Valkoisen ylivallan kannattajat ja salaliittoteoreetikot löytävät kanavan populistisista liikkeistä.
Trump maksoi karvaasti flirttailunsa, kun ääriporukat valtasivat Capitolin ja suistivat Trumpin historiaan. Liika on liikaa.
Perussuomalaisten edellinen puheenjohtaja Timo Soini tuskaili ja tasapainoili puolueen äärisiiven kanssa jatkuvasti. Välillä flirttaili ja välillä näytti kaapin paikan. Lopulta liiallinen flirtti vei puolueen.
Populistijohtajat istuvat hiekkalaatikolla ja toivovat ettei tulisi pahaa kakkua. Toisin yleensä tapahtuu.
USA:n demokratian hälytystila ei ollut Capitolin valtauksessa, vaan menneessä neljässä vuodessa. Olkaamme valppaina: USA:n ja Suomen välimatka on paljon lyhyempi kuin karttapallosta voisi päätellä.
lehti 