Yleisradio kertoi aamulla, että Neuvostoliittoon oli julistettu poikkeustila ja maan johtoon oli asettunut kahdeksanhenkinen poikkeustilakomitea varapresidentti Gennadi Janajevin johdolla.
Komitea ilmoitti presidentti Mihail Gorbatšovin kärsivän terveysvaivoista ja olevan siksi kykenemätön hoitamaan tehtäviään. Pian kävi ilmi, että kaappaajat olivat vanginneet hänet hallituksen huvilalle Krimille.
Juntan julkaiseman julistuksen mukaan ”suuren maamme yllä leijuu kuolettava vaara”. Manifestissa maalattiin elintason romahtaneen ja suoranaisen nälänhädän uhkaavan neuvostokansalaisia tulevana talvena.
Jo aamun tunteina kävi selväksi, että kyseessä oli kommunistisen puolueen vanhoillisten vallankaappaus. Sen tarkoitus oli peruuttaa Gorbatšovin aloittamat uudistukset. Tankit vyöryivät Moskovan keskustaan.
Kaapparit halusivat estää erityisesti elokuun 20. päiväksi suunnitellun uuden liittosopimuksen allekirjoittamisen. Se olisi johtanut käytännössä Neuvostoliiton loppuun.
Salaliittolaiset eivät kuitenkaan nähneet, että heidän oma toimintansa johti juuri tähän. Vain kolmessa päivässä päättynyt vallankaappausyritys oli sosialistisen suurvallan kuolinkouristus.
”Janatuinen” oli vanha tuttu
Suomen poliittisissa piireissä hämmästys oli melkoinen, sillä suuren itänaapurin johtajaksi oli julistautunut tuttu mies.
Suomalaisten ”Janatuisena” tuntema Gennadi Janajev oli vuosina 1968–1980 ollut Neuvostoliiton nuorisojärjestöjen komitean KMO:n puheenjohtaja. Noilta vuosilta hän oli oppinut tuntemaan hyvin 1970-luvun nuorisopolitiikan tähtiä keskustan Esko Ahon, kokoomuksen Ilkka Kanervan, SDP:n Matti Ahteen ja Ulf Sundqvistin sekä SKDL:n, sittemmin vasemmistoliiton Jaakko Laakson ja Pekka Saarnion.
Elokuussa 1991 Aho oli Suomen porvarihallituksen pääministeri, Kanerva pääministerin sijainen ja Laakso hiljattain perustetun vasemmistoliiton uusi kansanedustaja.
Suomella oli etua siitä, että Janajev tunnettiin. Sen perusteella voitiin jo pian todeta, ettei kaappauksesta voi tulla mitään. Tästä kertoi myös Janajevin alkoholin murjoma olemus.
Vasemmistoliitto ehti ensin
Suomessa piti pian päättää, miten dramaattisiin tapahtumiin suhtaudutaan.
Pääministeri Aho oli 19. päivän aamuna yhteydessä presidentti Mauno Koivistoon ja ryhtyi kokoamaan hallituksen kriisiryhmää. Mukana olivat Paavo Väyrynen (kesk.), sisäministeri Mauri Pekkarinen (kesk.) sekä virkamiesjohtoa ulkoministeriöstä, presidentin kansliasta, rajavartiostosta, suojelupoliisista ja puolustusvoimien tiedustelusta.
Lausunnossaan hallitus pahoitteli, että poikkeustilan julistaminen on keskeyttänyt demokraattisen kehityksen Neuvostoliitossa. Hallitus toivoi myös, että maassa palattaisiin normaalioloihin.
Puoluekentässä oltiin varovaisia. Ainoastaan vasemmistoliitto tuomitsi kaappauksen selväsanaisesti jo ennen kuin hallitus ehti reagoida asiaan. Puoluejohdon puhelinpalaveri oli puheenjohtaja Claes Anderssonin johdolla koolla jo aamukahdeksalta.
Vasemmistoliiton mukaan ”vanhoillisten toimeenpanema vallankaappaus on vakava uhka uudistuspolitiikalle, demokratialle ja ihmisoikeuksien toteuttamiselle Neuvostoliitossa”.
Keskusta ja kokoomus tyytyivät valittelemaan tapahtunutta ja oppositiossa ollut SDP toivoi paluuta demokraattisen kehityksen tielle.
Tehtaankadun kaksoisviesti
Neuvostoliiton suurlähetystössä Helsingin Tehtaankadulla vasemmistoliiton kannanotto huomattiin.
Myöhemmin demareihin siirtynyt puoluesihteeri Matti Viialainen on muistellut, miten suhteista suomalaisiin puolueisiin vastannut lähetystöneuvos Valeri Dimitrijev tuli käymään vasemmistoliiton toimistolla ja julisti, että Neuvostoliitto on nyt pelastettu hajoamiselta.
Sattumalta samana iltana Tehtaankadulla vietettiin Dimitrijevin läksiäisiä. Paikalla oli paljon eturivin poliitikkoja, myös tuolloinen kansanedustaja Jaakko Laakso.
”Olen myöhemmin miettinyt, oliko tässä kyse halusta osoittaa, että hän on ikään kuin molemmilla puolilla.”
– Siellä oli valtava spekulaatio siitä, mitä on tapahtumassa ja kuka on voittamassa. Se oli tietenkin ykkösasia. Siinä oli pelko, että Moskovassa syntyy laajempi yhteenotto ja että syntyy sisällissota.
Laakso kertoo myös erikoisesta tapauksesta toisen neuvostodiplomaatin. Tämä luovutti hänelle suurlähetystössä poikkeustilakomitean julistukset suomennettuna. Samalla hän kuitenkin haukkui kaappausyrityksen, koska oli jo aiemmin ilmaissut olevansa kaappausta vastaan asettuneen Venäjän presidentin Boris Jeltsinin kova tukija.
– Olen myöhemmin miettinyt, oliko tässä kyse halusta osoittaa, että hän on ikään kuin molemmilla puolilla.
Tupakansytytin päin Janajevin näköä
Muiden 1970-luvun nuorisopoliitikkojen tavoin Laakso oppi tuntemaan Janajevin hyvin.
Suomen demokraattisen nuorisoliiton SDNL:n (nykyisin Vasemmistonuoret) johto kävi 1970-luvulla Moskovassa tapaamassa sikäläisiä tovereita.
Kommunistien sisäiset riidat jyrkkää linjaa vetäneen vähemmistön ja maltillisemman enemmistön välillä heijastuivat myös nuorisoliittoon. Vähemmistöläiset syyttivät enemmistöä jäsenrekisterin peukaloinnista.
Janajev ehdottikin, että rekisteri säilöttäisiin kassakaappiin, jonka voisi avata vain kahdella eri osapuolten hallussa olevalla avaimella.
SDNL:n puheenjohtaja – myöhemmin Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosikymmeniä vaikuttanut – Pekka Saarnio hermostui tilanteesta niin, että heitti tupakansytyttimen seinään, josta se kimposi päin Janajevia.
– Pekka tuhahti, että kyllä on ison maan johtajalla pienet murheet. Sitä paitsi Suomessa ei edes sellaisia kaappeja tehdä, vähemmistöläisiin kuulunut Laakso naurahtaa.
Keväällä 2020 edesmennyt Saarnio on itsekin kertonut tapauksesta julkisuudessa. Saarnio kuului enemmistöläisiin.
”Vapisevien käsien kapina”
Aikaisemmin Neuvostoliiton historiassa vallananastus olisi voinut onnistua, sillä junttaan olivat liittyneet pääministeri Valentin Pavlovin lisäksi tärkeimpien voimaryhmittymien korkeimmat johtajat: puolustusministeri Dmitri Jazov, KGB:n johtaja Vladimir Krjutškov, sisäministeri Boris Pugo ja puolustusneuvoston varapuheenjohtaja Oleg Baklanov.
Vaikka Janajev istutettiin juntan keulakuvaksi, on ainakin venäläisessä historiankirjoituksessa salaliiton todellisiksi aivoiksi nimetty KGB:n Krjutškov. Hän kutsui koolle poikkeustilakomitean ensimmäisen kokouksen 5. elokuuta KGB:n tiloihin. Tankit Moskovaan komensi puolestaan Jazov.
”Sen jälkeen, hyvin lyhyen ajan kuluttua, minä ilmeisesti sammuin.”
Kumpikaan ei silti ollut paikalla juntan surullisenkuuluisassa lehdistötilaisuudessa, jossa osa kaappareista oli selvästi päihtyneitä tai ainakin krapulassa. Tästä kertoivat Janajevin vapisevat kädet.
Tapahtumien vuosipäivän alla ilmestyneessä venäläisdokumentissa kerrotaan, miten juntan jäsenet olivat hankkineet itsensä tähän kuntoon. Palattuaan Krimiltä Gorbatšovin taivuttelumatkalta Kremliin salaliittolaiset olivat käyneet ruokapöytään. Aterian päätteeksi tarjottiin kahvia ja runsaasti viskiä.
– Sen jälkeen, hyvin lyhyen ajan kuluttua, minä ilmeisesti sammuin, pääministeri Pavlov kertoi myöhemmin Venäjän syyttäjäviranomaisten nauhoittamissa kuulusteluissa.
Venäjällä kaappausyritys onkin ristitty ”Vapisevien käsien kapinaksi”.
Jeltsin kaataa kaappauksen
Kansan ja armeijan tuen puuttuminen johti pian siihen, että maa juntan alta alkoi pettää.
Kaappareita vastaan asettui Venäjän neuvostotasavallan presidentti Boris Jeltsin, joka julisti, etteivät poikkeustilakomitean määräykset päde Venäjällä. Kansa osoitti tukeaan Jeltsinille ja kerääntyi kaduille vastustamaan kaappareita.
Suomessa armeijan tiedustelupäällikkö Viitasaari kertoi poliittiselle johdolle tiedoista, joiden mukaan puna-armeija oli kääntymässä kaappausta vastaan.
Gorbatšov lensi takaisin Moskovaan.
Vaikka hän palasi muodollisesti valtaan vielä muutamaksi kuukaudeksi, hajosi valtakunta ympärillä pian. Baltian maat itsenäistyivät samassa rytäkässä, ja Venäjällä valta siirtyi Jeltsinille.
Joulukuun 25. päivä 1991 Gorbatšov allekirjoitti asetuksen, joka lakkautti Neuvostoliiton presidentin viran. Punalippu laskettiin lopullisesti alas Kremlin tornista.
uutiskirje 
