Kiinan 1,4 miljardia asukkaasta 260 miljoonaa on siirtotyöläisiä. Siirtotyöläiset työskentelevät teollisuudessa, rakennusalalla ja kaupunkiammateissa. Siirtotyöläiset asuvat kaupungeissa, mutta vailla pysyvää asumisoikeutta.
Miten tällainen järjestelmä on kehittynyt ja miten se toimii? Nielevätkö siirtotyöläiset osansa?
Rautainen riisikulho
Ennen talousreformeja Kiinan teollisuustyöväestö eli suhteellisen turvattua elämää. Työpaikat valtiollisissa teollisuuslaitoksissa olivat vakaita, palkat kohtalaisia ja eläkkeet korkeita. Sosialistinen Kiina korosti työläisten asemaa omien työpaikkojensa herroina.
Etuoikeutettu, koillisissa teollisuuskaupungeissa asuva vähemmistö oli erikoistapaus. Valtaosa kiinalaisista asui maaseudulla ja työskenteli kollektiiveissa. Kollektiivit olivat omavaraisia, mikä tarkoitti myös sitä, että niiden piti ruokkia itse itsensä – ja samalla kaikki muutkin.
Maalaiset eivät nauttineet valtion maksamista palkoista ja eläkkeistä. Heillä ei ollut oikeutta muuttaa asumaan kaupunkeihin, vaan järjestelmä sitoi heidät kotipaikkaansa. Sosialistisen Kiinan korostama tasa-arvo oli suhteellista, sillä järjestelmän sisällä oli selkeä työnjako ja hierarkia maaseudun ja kaupunkien, kollektiivien ja valtiollisen teollisuuden välillä.
Reformit loivat
siirtotyöläisluokan
Kiinan taloudelliset reformit alkoivat 1980-luvun alussa ja kiihtyivät 1990-luvulla. Talouden liberalisointi ja ulkomaisen pääoman vastaanottaminen muuttivat radikaalisti teollista rakennetta.
Aiemmin teollisuus keskittyi koilliseen Kiinaan. Teollisuus oli raskasta ja valtio-omisteista. Uudistusten myötä Kiinaan syntyi uusi teollisuusvyöhyke etelän rannikkoseuduille – ”aurinkovyöhyke”. Uusi teollisuus tuotti kulutustavaroita vientimarkkinoille.
Työvoima tuli maaseudulta. Vanhaa järjestelmää, joka sitoi ihmiset kotipaikkoihinsa, ei kuitenkaan purettu, vaan maaseudulta tullut teollisuustyöväestö tuli kaupunkeihin siirtotyöläisinä vailla pysyvää asumisoikeutta.
Samaan aikaan, kun etelään syntyi aurinkovyöhyke, syntyi pohjoiseen ”ruostevyöhyke”. Vanhat teollisuuskaupungit ovat täynnä hylättyjä tehtaita. Entisistä sosialismin etujoukoista on tullut kansakunnan unohdettuja.
Keitä siirtotyöläiset ovat?
Etelän siirtotyöläisten identiteetti on maalainen vuosia kestäneen teollisuustyön jälkeenkin. Side kotiseutuun on tiivis. Monet siirtotyöläiset palaavat maalle työskenneltyään rannikon teollisuuskaupungeissa. Erityisesti naiset palaavat usein kotiseudulleen perustamaan perheen.
Kiinan alueelliset kehityserot ovat valtavat ja ne muodostavat alueiden työnjaon perustan. Sisämaan köyhät maakunnat tuottavat työläisiä kehittyneen rannikon teollisuuden palvelukseen.
Siirtotyöläisten luokka-asema on monimutkainen. Yhtäältä he ovat vailla pysyvää asumisoikeutta kaupungeissa, ja heiltä evätään suuri osa julkisista palveluista. Toisaalta heillä on edelleen oikeus viljelymaahan kotiseudullaan.
Vaikka Kiinan kollektiivinen maatalousjärjestelmä purettiin talousuudistuksissa 1970-luvun lopussa, ei maata yksityistetty. Valtaosa maasta on edelleen kollektiivisessa omistuksessa. Yhteismaa allokoidaan perhekunnille. Oikeus maahan ei raukea, vaikka talonpoika olisi vuosikausia tehdastyössä kaukana kotiseudultaan.
Mahdollisuus palata maalle luo turvaa. Järjestelmä toimii varaventtiilinä talouden kriisiytyessä. Finanssikriisin jälkeen miljoonat siirtotyöläiset palasivatkin kotiseudulleen.
Millaista on
siirtotyöläisen elämä?
Siirtotyöläiset elävät teollisuuskaupunkien reuna-alueilla erillään paikallisväestöstä. Siirtolaiset ja paikalliset eivät välttämättä koskaan törmää toisiinsa. Vielä 2000-luvun alussa suurin osa siirtotyöläisistä asui tehdasasuntoloissa, mutta nykyään useimmat asuvat erillisillä siirtotyöläisten asuinalueilla.
Tehtaissa on tiukka kuri. Työ on intensiivistä, joskus vaarallistakin. Siirtotyöläisillä ei ole ammattitaitoa, eivätkä rekrytoijat sellaisesta ole kiinnostuneita. Sen sijaan tehtaisiin halutaan nuoria ja terveitä miehiä ja naisia. Miehiä otetaan erityisesti fyysistä voimaa vaativille aloille: siirtotyöläismiesten tärkein työllistäjä on rakennusala. Naisia on paljon tehtaissa: heitä pidetään miehiä kärsivällisempinä ja tarkempina.
Paikalliset suhtautuvat epäluuloisesti siirtotyöläisiin: he ovat likaisia, huonotapaisia, rikoksiin taipuvaisia, tummaihoisia ja puhuvat eri tavalla. Poliisit valvovat siirtotyöläisten elämää. Heidän asuinalueensa ovat täynnä valvontakameroita ja vuokrakasarmien ovivahdit tarkkailevat ihmisten menemisiä ja tulemisia.
Siirtotyöläisten taakka on raskas. Palkat ovat matalia ja työpäivät pitkiä. Palkkoja ja ylitöitä jää maksamatta, sosiaaliturvaa tai työterveydenhuoltoa ei ole, työturvallisuus on huono, palkkoja alennetaan ilmoitusluontoisesti.
Heikoimmassa asemassa olevat siirtotyöläiset eivät tee työtä edes palkkaa, vaan ruokaa ja yösijaa vastaan. Erityisesti rakennusalalla on tällaista suorastaan orjuuteen verrattavaa työtä.
Toisaalta vaikka siirtotyöläisille maksetaan huonosti, on heidän tulotasonsa silti korkeampi kuin mitä se olisi maalla. Monet ovat rakennuttaneet tehdastienesteillään kotiseudulleen aiempaa suurempia ja hienompia taloja. Siirtotyöläisten kotiseudulleen lähettämät rahat ovat tärkeä tulonlähde syrjäseuduilla. Siirtotyöläiset pyrkivät varmistamaan lapsilleen paremman tulevaisuuden.
Siirtotyöläiset vailla
laillisia oikeuksiaan
Kiinan työlainsäädäntö on kohtalaisen edistyksellinen. Laki takaa työntekijöille oikeuksia enemmän kuin OECD-maissa keskimäärin. Laki ei kuitenkaan yksin riitä, jos työläiset eivät tunne sitä eivätkä työnantajat välitä noudattaa sitä. Vuonna 2012 yhteensä 73,6 % rakennustyömailla työskennelleistä siirtotyöläisistä oli vailla työsopimusta ja teollisuudessakin ilman sopimusta oli 49,6 %, vaikka lainsäädäntö on edellyttänyt kirjallisia työsopimuksia vuodesta 1994.
Vaikka työntekijät tuntisivat oikeutensa ja heillä olisi sopimukset, voivat työnantajat olla noudattamatta niitä. Tehtailijat voivat luottaa siihen, ettei siirtotyöläisillä ole varaa ja kykyä hakea oikeutta. Ja vaikka siirtotyöläiset veisivätkin asiansa oikeuteen, ei oikeuslaitos ole neutraali, vaan ottaa usein työnantajan puolen.
Ainoa sallittu ammatillinen keskusjärjestö on alisteinen Kiinan kommunistiselle puolueelle ja valtiolle. Paikallistasolla ammattijärjestön johtajat ovat usein liikkeenjohdon edustajia. Ammattiliiton toimitsijat eivät edusta työläisten, vaan valtion tahtoa.
Kaikesta huolimatta työkiistojen määrä on kasvanut vuosikymmenestä toiseen. Samalla myös työläisten tietoisuus laillisista oikeuksista on lisääntynyt. Vaikka järjestelmä syrjii ja valtio suhtautuu omaan lainsäädäntöönsä opportunistisesti, eivät työläisten protestit ole hedelmättömiä. Pelko työläisten tyytymättömyydestä on pakottanut muuttamaan lainsäädäntöä ja käytäntöjä työläisten eduksi.
Siirtotyöläisten protestien ongelma on sirpaleisuus. Useimmiten protesti tapahtuu yksittäisellä työpaikalla, kohdistuen yksittäiseen työnantajaan. Protestiliike ei leviä muille työpaikoille, muihin kaupunkeihin tai muille teollisuudenaloille. Kritiikki ei kohdistu järjestelmään, vaan yksittäiseen työnantajaan tai paikallishallintoon. Eikä muu ole mahdollista, koska itsenäinen organisoituminen on kiellettyä.
Siirtotyöläisten kamppailujen kieli on legalistista. He vaativat laillisten oikeuksiensa kunnioittamista. Siirtotyöläiset eivät pidä itseään luokkakamppailua käyvinä työläisinä, vaan laillisia oikeuksiaan vaativina kansalaisina, syrjittyinä ja syrjäytettyinä.
Onko siirtotyöläisistä
vallankumouksellisiksi?
Marxilaisessa teoriassa työväenluokka herää tietoisuuteen luokka-asemastaan, muodostaa työväenliikkeen ja luo lopulta oman historiansa. Onko Kiinan siirtotyöläisten luokkatietoisuus kasvussa?
Kiinan työläisiä vuosikymmeniä tutkinut Ching Kwan Lee on skeptinen. Hänen mukaansa ei ole todisteita siitä, että Kiinan siirtotyöläiset olisivat nyt luokkatietoisempia kuin aiempi siirtotyöläisten sukupolvi.
Kiinan luokkajärjestelmä on kuitenkin muutoksessa. Ensinnäkin Kiinan talouskasvu sakkaa. Valtaapitävät suhtautuvat kriittisesti työlainsäädännön työläisille takaamiin oikeuksiin, joita pidetään haitallisina talouskasvulle. Samaan aikaan 2010-luvulla yhteiskunta on muuttunut aiempaa autoritaarisemmaksi. Kansalaisyhteiskunnan tila on käynyt entistäkin rajallisemmaksi.
Siirtotyöläisten viimesijaisena sosiaaliturvana toiminut maankäyttöoikeus on muuttunut uhanalaiseksi. Paikallishallinto yksityistää yhteismaata maksaakseen omat velkansa. Maa päätyy yksityisen pääoman käsiin ja talonpojat jäävät tilattomiksi. Entisistä talonpojista muodostuu alati kasvava alaluokka, jonka asema on vielä huonompi kuin tavallisilla siirtotyöläisillä.
Vuonna 2015 Kiinan pääministeri julisti ”innovatiivisen yrittäjyyden” kiinalaisten ”uudeksi taloudelliseksi normaaliksi”.
Hallinto kannustaa ihmisiä yksityisyritteliäisyyteen. Kaupungeissa on valtava joukko erilaisia kaupustelijoita ja muita sekalaisia töitä tekeviä. Keikka- ja alustatalous ovat kasvaneet. Vuonna 2015 Kiinan pääministeri julisti ”innovatiivisen yrittäjyyden” kiinalaisten ”uudeksi taloudelliseksi normaaliksi”.
Kiinassa onkin syntynyt miljoonia mikroyrityksiä. Vuonna 2016 keikkataloudessa työskenteli yhteensä 60 miljoonaa kiinalaista, joista monet ovat velkaantuneita mikroyrittäjiä. Lisäksi ihmisiä kontrolloidaan sosiaalisen luoton järjestelmillä. Taloudellinen individualismi ja poliittinen autoritarisoituminen etenevät käsi kädessä.
Aika näyttää atomisoituuko vai radikalisoituuko Kiinan uusi sekatyöläisluokka.
Kirjallisuus
Lin Chun: China and Global Capitalism: Reflections on Marxism, History, and Contemporary Politics. Palgrave Macmillan 2013.
Yue Gong: Manufacturing Towns in China: The Governance of Rural Migrant Workers. Palgrave Macmillan 2019.
Zhidong Hao & Sheying Chen (toim.): Social Issues in China: Gender, Ethnicity, Labor and the Environment. Springer 2014.
Ching Kwan Lee: Against the Law: Labor Protests in China’s Rustbelt and Sunbelt. University of California Press 2007.
Ching Kwan Lee: China’s Precariats. Globalizations 2019, vol. 16, no. 2, 137–154.
uutiskirje 
