Hallituksen urakka alkaa olla ohi – elo-syyskuun vaihteessa käydyn budjettiriihen jälkeen ensi vuoden budjetti valmistui. Sitä tulee toteuttamaan nykyisen lisäksi myös seuraavien eduskuntavaalien jälkeen aloittava hallitus.
Antti Rinteen johdolla neuvotellusta hallitusohjelmasta pidettiin kiinni, mikä oli varmasti järkevää. Modernista kansanrintamahallituksesta sukeutui ensin kriisiajan hallitus, kun korona vyöryi päälle.
Urakkansa se näyttää päättävän sota-ajan hallituksena, kun Venäjän hyökkäyksen laukaisema energiakriisi on ajanut koko Euroopan kriisiin. Sähkön hinta on noussut käsittämätöntä vauhtia Suomessa, ja on hyvä huomata, että Keski-Euroopassa luvut ovat vielä kovemmat.
Tärkeintä on kuitenkin alkaa pohtia tulevaa eikä katsoa taaksepäin.
Kriisi on luonnollisesti kaivanut esiin poliitikot, jotka syyttävät tilanteesta ilmastopolitiikkaa. Oikeasti syynä on takertuminen fossiilisiin energialähteisiin, joiden avulla Venäjä sitoi Euroopan täysin riippuvaiseksi.
Se, että lykkäämällä välttämätöntä ja kiihdyttämällä ilmastokriisiä, Euroopassa elettiin hetki huoletonta aikaa, ei hirveästi lämmitä kylmenevissä kodeissa. Enemmän sen pitäisi hävettää.
Huolestuttavinta nykyisessä tilanteessa on, että kansallisvaltiot ovat käpertymässä sisäänpäin. Tunkkainen nationalismi nousee eri puolilla, kun syypäitä haetaan perinteiseen tapaan muista maista.
Tunkkaisuuteen kuuluu myös nostalgia, joka vetää kaikkia. Venäjän käynnistämän sodan takana on nostalgia, mutta samalla tavalla Euroopassa katsotaan kaihoisasti menneeseen. Voi kunpa saisimme 2000-luvun alun takaisin!
Voi hyvin kysyä, millaista onnen aikaa tuo lopulta oli. On kuitenkin niin, että tuolloin tehtyjen päätösten satoa niitetään nyt. Kun ihmetellään, miksi ihmiset ovat menettäneet mielenkiintonsa politiikkaan, voi miettiä kasvanutta teknokratiaa. Ajatuksena oli, että ideologiat voidaan syrjäyttää ja korvata ne niin sanotuilla järkipäätöksillä. Sanomatta jäi, että kaiken takana oli ideologia, jota uusliberalismiksikin on kutsuttu.
Samalla 2000-luvun alussa menetettiin mahdollisuus lähteä kestävälle polulle. Sen sijaan painettiin lisää kaasua ja kiihdytettiin ilmastokriisiä entisestään. BKT kasvoi, maapallon rajat tulivat lopullisesti vastaan.
Mutta on helppo ymmärtää kaipuu tuohon aikaan. Silloin emme eläneet Euroopassa jatkuvien kriisien aikaa. Muualla maailmassa niitä sitten nähtiin enemmän kuin tarpeeksi, ja länsi oli niitä hyvä viemään kuten hyökkäämään Irakiin vuonna 2003.
On selvää, että minkäänlaista paluuta johonkin myyttiseen menneisyyteen ei voida tehdä. Edessä on kriisien maailma, jossa ilmastokriisi ja luontokato muodostavat kaikkein suurimman uhan.
Näihin kriiseihin ei kansallisvaltio voi yksin vastata. Tunkkaisen nationalismin asemesta tarvitsemme lisää kansainvälisyyttä. Suomen ja vasemmiston pitää ottaa vahvempi rooli EU:n muuttajana, koska muuten sen tekevät muut.
Tärkeintä on kuitenkin alkaa pohtia tulevaa eikä katsoa taaksepäin.
uutiskirje 
