Haastattelin huhtikuun lehteemme useita asiantuntijoita, jotka olivat huolissaan lastensuojelun nykytilasta ja lasten oikeuksien tulevaisuudesta Suomessa. Karua oli kertoma, tuli tylyä tekstiä.
Sosiaalityön ja yhteiskuntapolitiikan dosentti Johanna Hiitola näki eriarvoistumisen suurimmaksi uhaksi lasten oikeuksien toteutumiselle. Hän kertoi myös, että viranomaiset arvioivat vanhemmuutta sen mukaan, osaako vanhempi sanoittaa vanhemmuuttaan ”oikein”. Moni keskiluokkainen osaa, moni muu ei.
Terhi Suokas Lastensuojelun tuki- ja kehityskeskuksesta huomautti, etteivät myöskään ”nepsyvanhemmat” välttämättä osaa. Hän kuvaili niin ikään, miten rahapulassa rimpuileva lastensuojelu tuntuu keskittyvän epäolennaisuuksiin. Monen vanhemman kokemus on, ettei lastensuojelu auta siinä ongelmassa, johon vanhemmat ovat hakeneet apua, vaan loputtomissa palavereissa takerrutaan lillukanvarsiin.
Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen puolestaan totesi, että lapsista puhutaan yhteiskunnassamme ylipäänsä rumasti ja lasten oikeuksien ajaminen jopa provosoi ihmisiä. Sijoitusten määrän valtaisaa lisääntymistä hän kutsui järjestelmän epäonnistumiseksi. Ennaltaehkäisystä ja matalan kynnyksen palveluista puhutaan paljon, mutta käytännössä ainoa tarjottava apu saattaa varsinkin nuorelle olla sijoitus kodin ulkopuolelle.
Oona Ylönen Lastensuojelun Keskusliitosta muistutti, ettei sijoittaminenkaan ole mikään portti taivaaseen. Hän nimesi peruspalveluista leikkaamisen ja niiden työolojen kurjistamisen yhdeksi merkittävimmistä uhkista lasten oikeuksien toteutumiselle. Ylönen muistutti myös, ettei lastensuojelu ole mikään irrallinen saareke yhteiskunnasta, vaan ”perälauta, joka korjaa sen, missä on koko yhteiskunnalla epäonnistuttu”.
Kalliiksi tulee tällainen epäonnistuminen. Ei vain yhteiskunnan tasolla ja valtion budjetissa, vaan myös inhimillisesti. Kenelläkään ei ole kuin yksi lapsuus, ja sen päälle rakentuu myös koko myöhempi elämä.
Silti peruspalveluista ollaan innokkaasti saksimassa miljardeja.
Lapset ja nuoret ovat viimeinen asia, josta yhteiskunnalla luulisi olevan varaa leikata. Silti peruspalveluista ollaan innokkaasti saksimassa miljardeja, esitetäänpä tämä vielä välttämättömyytenä – mitä se ei ole, vaan poliittinen valinta.
Ikävä kyllä meillä on jo kokemusta, mitä siitä seuraa. THL:n tutkimuksessa seurattiin lähellä omaa ikäluokkaani olevaa kohorttia, vuonna 1987 syntyneitä, miten 1990-luvun laman leikkaukset heihin vaikuttivat. Tulokset olivat karmeat.
Joka viides kärsii mielenterveysoongelmista, joka viidennellä ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Toimeentulotukeen on joutunut turvautumaan miltei joka neljäs. Useammalla kuin joka neljännellä on merkintöjä poliisin tai oikeuslaitoksen kirjoissa. Huono-osaisuus alkoi periytyä entistä vahvemmin.
Psykiatrinen laitoshoito, kodin ulkopuolelle sijoittaminen ja työelämästä syrjäytyminen ovat todennäköisesti tulleet maksamaan myös yhteiskunnalle huomattavasti enemmän kuin olisivat maksaneet kunnolliset peruspalvelut ja säällinen toimeentulo perheille. Talouden tasapainottaminen lasten ja lapsiperheiden kustannuksella on yksinkertaisesti typerää: uhratessaan lasten lapsuuden yhteiskunta tuhoaa oman tulevaisuutensa.
Lapsia aletaan jakaa voittajiin ja häviäjiin jo vaippaiässä. Siitä eivät hyödy edes niin sanotut voittajat, joiden lapsuus uhrataan kuvitteelliselle tulevalle aikuisuudelle, kunnon kansalaisuuden mahdollisimman varhaiselle toteuttamiselle. Lopulta kaikki lapset häviävät.
Uhratessaan lapsuuden yhteiskunta tuhoaa oman tulevaisuutensa.
Lapsen lapsuus voidaan viedä monella tapaa. Jos perhe kärsii köyhyydestä tai mielenterveys- tai päihdeongelmista, lapsi joutuu helposti muuttumaan aikuiseksi liian varhain. Huolehtimaan asioista, jotka eivät hänelle kuulu – pahimmillaan omasta vanhemmastaan – saamatta sitä tukea, joka hänelle lapsena ilman muuta kuuluisi.
Mutta lapsuus voidaan viedä myös rakkaudettomuudella tai ehdollisella rakkaudella: sitomalla lapsen arvo suoriutumiseen ja siihen, täyttääkö lapsi vanhemman odotukset. Nyt jo alle kouluikäisiä treenautetaan heidän tulevaa uraansa ajatellen. Tässä kehityksessä ei ole voitettavaa edes voittajilla.
Suomessa on totuttu ajattelemaan, että lasten tulee saada olla lapsia. Koulu on aloitettu verrattain myöhäisellä iällä ja aivan pieniä vauvoja ei ole tarvinnut laittaa vieraalle hoitoon enää vuosikymmeniin, kiitos 1970-luvulla taisteltujen äitiyslomien ja vanhempainvapaiden.
Tästä soisi pidettävän kiinni yhä tänäänkin. Lapsi ei ole pieni aikuinen eikä edes pelkkä arvokas tuleva aikuinen, vaan arvokas itsessään. Lapsuus on arvokas itsessään, ei välitilana matkalla kohti kunnollista nettomaksajuutta.
Lapsuus on ainutlaatuinen, ihmeellinen, taianomainen ja herkkä ajanjakso.
Lapsuus on ainutlaatuinen, ihmeellinen, taianomainen ja herkkä ajanjakso, jolloin ihmisen kuuluu saada vailla paineita ja kokoaan isompia huolia tutustua maailmaan. Kasvaa rauhassa siksi, mitä hän on tullut tänne olemaan.
Paitsi eriarvoistumisesta ja yhteiskunnan eri tasoilla näkyvästä lapsivihasta, olen huolissani vapaan leikin tilan katoamisesta. Siitä, että yhä useammalla lapsella ”ei ole mitään tekemistä” ilman älylaitteita ja ohjattua toimintaa. Siitä, että lapset vedetään liian aikaisin aikuisten maailmaan. Siitä, etteivät lapset saa olla lapsia.
Oona Ylönen sanoi kaipaavansa yhteiskuntaan enemmän sitä, että asioita katsottaisiin lapsen näkökulmasta. Hän kysyy, mahtuvatko lapset tarpeineen – aikakäsityksineen, äänineen, tarpeineen tutkia maailmaa ja ihmetellä sitä yhdessä muiden kanssa – oikeasti tähän yhteiskuntaan.
”Vai puskemmeko lapset johonkin suorittamisen putkeen, josta sitten napsaisemme ulos? Lapsuutta tässä pitäisi suojella eikä tulevaa aikuisuutta.”
En voisi enempää olla samaa mieltä.
uutiskirje 