Semiootikkona ja musiikintutkijana ansioitunut Eero Tarastin täyttäessä 75 vuotta Apu-lehti korosti henkilöhaastattelussaan professorin asemaa akateemisen sivistystradition vaalijana. Hiljattain julkaistu kirjoituskokoelma Ikonit ja kaanonit (ntamo 2024) toimiikin eräänlaisena manifestina säilyttää jotain kirjoittajan vaalimasta maailmasta.
Jokaista artikkelia yhdistää linjakas sitoutuminen eurooppalaisen kulttuuriperinnön vaalimiseen. Nimet ja anekdootit seuraavat toisiaan lähes jatkuvana vyörynä. Erityisesti Richard Wagner, Marcel Proust ja semiotiikan suuret nimet tulevat lukijalle hyvin tutuiksi. Osa teksteistä on tarkoitettu opillisiksi julistuksiksi, osa taas analyyttisemmiksi tapausesimerkeiksi. Ryöpytystä saavat erityisesti pilalle mennyt yliopisto ja lyhytaikainen voitontavoittelu sivistystradition jäädessä sivuun.
Tarastin kohdalla linkittyminen nimenomaan Euroopan hengenelämään ei ole juuretonta fantasiaa, vaan aidosti koettua ja ymmärrettyä elämää. Lokaalisuutta ei tässä ole haluttu häivyttää, vaan tuoda se osaksi suurempaa vaikutusketjua – kulttuurissa kun mikään ei synny neitseellisesti tyhjiössä.
Tarastin kirjoitustyyli on hyvin esseistinen. Lukijalta vaaditaan melko tanakkaa tietoisuutta käsittelyssä olevasta traditiosta. Toisinaan samat asiat tuntuvat toistuvan useasti, esimerkkinä tällaista lausahdus ”Ovidius Omskissa”. Joskus nimityksiä avataan vuolaasti, mutta toisinaan lukijan tehtäväksi jää miettiä, mitä esimerkiksi ”olosuhteiden wrightiläiset diktatuurit” tarkoittavat. Äidinkielen opettajain liitto voisi olla ratkaisusta nuivaa mieltä.
Toisinaan korkeakulttuuriin painottumisen alta löytyy myös näkemyksiä matalammaksi koetusta hengenelämästä. Lyhyt Madonnan käsittely paljastaa, että populaarikulttuuri vyöryy myös kulttuurikodin piiriin. Kukaan ei ilmeisesti ole turvassa tältä ilmiöltä.
Teksteihin mahtuu myös erilaisia henkilökuvia. Osa käsitellyistä henkilöistä on tuttuja lähinnä akateemiselle yleisölle, mutta joukossa on myös Mannerheimia nimenomaan kansallisena myyttinä käsittelevä essee. Tämä on yksi niistä mielenkiintoisista hetkistä, jolloin Tarasti esittelee kehittämäänsä eksistentiaalisemioottista teoriaa. Samaa teoriaa hän tulee soveltaneeksi myös pohtiessaan, miksi hänestä tuli juuri professori.
Ikoneita ja kaanoneita -teosta voi pitää eurooppalaisen sivistystradition runsaudensarvena. Parhaimmillaan se on nimenomaan joko yksittäiseen artikkeliin syventyessä tai sieltä täältä lueskeltuna. Kun pökerryttävään tahtiin pääsee mukaan, tarjoaa esseekokoelma oletetulle lukijakunnalle varmasti ajateltavaa.
Eero Tarasti: Ikonit ja kaanonit. Kirjoituksia kulttuuriperinnöistä. 532 sivua, ntamo, 2024.
lehti 