Viimeinen sana
Suomalaisessa susikeskustelussa susien suojelijat ja suojelun vastustajat puhuvat toistensa ohi, eivätkä taida aina edes kuunnella toisiaan. Keskustelu on junnannut paikallaan ja välillä on tuntunut, että osapuolet eivät edes puhu samasta asiasta.
Sekä susien suojelu että niiden kiihkeä vastustaminen ovat saaneet osin hysterian piirteitä.
Ovatkohan kiistelyn osapuolet yhtä mieltä edes kahdesta perusasiasta: susi kuuluu Suomen luontoon, mutta ei ihmisten pihoille. Kun nämä lähtökohdat on todettu, niin on alkanutkin torailu siitä, mistä ”luonto” alkaa ja minne ”piha” loppuu.
Sudet eivät yksinkertaisesti kuulu asutuskeskuksiin tai niiden liepeille.
Susia on ollut Suomen salomailla kai aina, aiemmin enemmän nykyään vähemmän. Harva sutta tai edes sen jälkiä on luonnossa nähnyt. Susi on kiertänyt ihmisen. Yleensähän viisaampi väistyy.
Sitä vastoin moni koira, kissa, lammas tai lehmä on suden kohdannut. Vähemmän ystävällismielinen tuttavuus on yleensä jäänyt lyhytaikaiseksi.
Susi on peto ja sillä on pedon vaistot. Nälkäisenä se toimii luontonsa mukaisesti eikä ihminen kuulu sen luontaiseen ruokavalioon. Sairaana tai vahingoittuneena jokainen peto taas on arvaamaton – susikin – ja se puolustaa itseään kaikin käytettävissä olevin keinoin – jopa viimeiseen hengenvetoon.
Luonnossa vapaana elävä susi voi aiheuttaa harvennusta esimerkiksi porokannassa. Jos näin käy, yhteiskunnan pitää hoitaa korvaukset lakien ja säädösten mukaisesti. Siitä ei pitäisi erimielisyyttä syntyä. Tosin esimerkiksi hyvin koulutettua koiraa ei rahalla pystytä korvaamaan.
Pihasusi ei käyttäydy suden luonteen mukaisella tavalla. Se saa yleensä ravintonsa ”liian” helposti. Suurilla saloilla taivaltamaan tottunut peto ”kesyyntyy” tai paremminkin ”häiriytyy”. Vahingoittuneena tai sairaana pihasusikin käyttäytyy suden luonteensa mukaisesti ja puolustaa itseään.
Jos nälkiintyneen oloinen rääpälesusi kiertää esimerkiksi omakotialueella puutarhasta toiseen, ei ole ihme, jos se aiheuttaa pelkoa. Sitäkään ei helposti kohtaa, mutta kohdattaessa se voi olla arvaamaton. Iskee pelko, joka on luonnollinen tunne ja sitä ei susien suojelijoidenkaan pidä väheksyä.
Pelon vähättelyssä on jotakin samaa kuin jos koiranomistaja ei ymmärrä, että lapsi voi todellakin pelätä koiraa niin paljon, että se sattuu. Sellaisessa tilanteessa järkevä koiranomistaja ymmärtää pelon ja väistyy, eikä yritä vakuutella, ettei meidän kiltissä hauvassa ole mitään pelättävää – useimmiten ei kai olekaan
Sekin on otettava tosissaan, jos vanhemmat syrjäseuduilla pelkäävät pienten lastensa puolesta. Heidän pelkoaan ei vähennä yhtään hokema, että susi ei ole Suomessa sataan vuoteen tappanut ketään. Ei varmaan olekaan ja toivottavasti ei koskaan enää tapakaan, mutta pelon ongelma ei häviä vähättelemällä.
Sudet eivät yksikertaisesti kuulu asutuskeskuksiin tai niiden liepeille ja yhtä vähän syrjäseutujen asumustenkaan ympäristöön.
Kaikkien pihasusien kartoitus ja karkotus tavalla tai toisella olisi syytä tehdä mahdollisimman nopeasti. Tähän ei tarvita suuria pyssymiesten jahtikaarteja, vaan se voidaan hoitaa viranomaisten voimin. Toki metsästäjiä voidaan järkevissä mitoissa käyttää apuna.
Se taas ei kuulosta järkevältä toiminnalta – kuten on tapahtunut, että useampi sata pyssymiestä jahtaa verenmaksu suussa yhtä sutta.
lehti 