Joutilas luokka osa 9
Mikä tahansa uskonnollinen kultti edellyttää erilaisten seremoniaalisten tarvikkeiden, kuten pyhäkköjen, temppeleiden, kirkkojen, messupukujen, uhrien, sakramenttien, pyhäpukujen ja muiden vastaavien hyödykkeiden kulutusta, joka ei palvele mitään välitöntä aineellista päämäärää.
Näitä välineitä Veblen nimittää kerskakulutuksen objekteiksi. Tähän ryhmään kuuluvat myös uskontoon liittyvien henkilökohtaisten palvelujen kuluttaminen, kuten pappien koulutus, pappispalvelus, pyhiinvaellusmatkat, paastot, pyhäpäivät ja kotihartaudet.
Kulutus liittyy myös uskonnollisiin menoihin, jotka laajentavat ja pitkittävät antropomorfisen uskonnon perustana olevien ajatustottumusten suosiota.
Messupuvut eivät palvele mitään välitöntä aineellista päämäärää.
Uskonnollisen kulutuksen suorat ja epäsuorat vaikutukset usein vähentävät yhteisön taloudellista tehokkuutta.
Samalla ne estävät tuotannon mahdollisimman tehokasta järjestämistä moderneissa olosuhteissa ja haittaavat taloudellisten instituutioiden kehittymistä nykytilanteen edellyttämään suuntaan.
Talousteorian kannalta hyödykkeiden ja energian kuluttaminen ihmishahmoisen jumalan palvelemiseen merkitsee yhteisön elinvoimaisuuden laskua.
Miten uskonnollinen kulutus eroaa luonteeltaan muihin päämääriin suuntautuvasta kulutuksesta?
Veblenin mukaan ihmishahmoista jumalaa palvelevan kulutuksen ja joutilasta herrasmiestä (päällikköä tai patriarkkaa) barbaarikulttuurin sosiaalisessa yläluokassa palvelevan kulutukset vaikuttimet ovat hätkähdyttävän samankaltaiset, peräti identtiset.
Sekä päällikölle että jumalalle pystytetään kalliita rakennuksia, jotka on varattu ainoastaan heidän käyttöönsä:
”Rakennukset ja niitä täydentävä välineistö eivät saa olla laadultaan tai tasoltaan halpa-arvoisia, vaan niissä näkyy aina aimo annos kerskailevaa tuhlausta. Uskonnolliset rakennukset edustavat sekä rakenteeltaan että kalusteiltaan poikkeuksetta arkaaisen ikivanhaa tyyliä. Niin päällikön kuin jumalankin palvelijoiden on myös näyttäydyttävä herransa läsnä ollessa sonnustautuneina erityislaatuisiin, koristeellisiin vaatekappaleisiin. Näiden pukujen tyypillinen taloudellinen piirre tulee selvemmin esiin niin papiston kuin barbaarivaltiaan palvelijoiden tai hovimiesten kohdalla. Hovipuvun on aina oltava jossain määrin vanhahtavaa mallia, joka tekee niistä aina muodin vastakohdan.”
Veblen muistuttaa, että yhteisön maallikkojäsenten ja seurakuntalaisten on herran läheisyyteen saapuessaan pukeuduttava tavallista kalliimpiin vaatteisiin, pantava parhaat päälle.
Myös päällikön vastaanottosalin ja pyhäkön käyttötapojen yhtenevyys on ilmeinen.
Näissä tilaisuuksissa käytetyiltä vaatteilta vaaditaan tietynalaista seremoniaalista ”puhtautta,” jonka taloudellisesti olennaisin piirre on se, että asusteiden tulee sisältää mahdollisimman vähän viittauksia mihinkään tuotannolliseen ammattiin tai totunnaiseen riippuvuuteen aineellisesti hyödyllisistä töistä.
Tämän 25-osaisen juttusarjan runkona on Thorstein Veblenin 1899 ilmestynyt teos ”Joutilas luokka” (Art House 2002, suom. Tiina Arppe ja Sulevi Riukulehto).
Norjalais-yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja kulutussosiologi Veblen (1857-1929) kehitti teorian joutilaasta luokasta, miten rikkaat karttavat työntekoa vaikka näyttävät olevankin koko ajan jotain puuhastelemassa ja jakelemassa rahvaalle elämänohjeita ahkeruutta silmällä pitäen.
lehti 