Pari viikkoa sitten ohitettiin vähin äänin eräs vuosipaalu Euroopan yhdentymisen historiassa. Heti vapun jälkeen vuonna 1998 Euroopan johtajat päättivät Brysselissä, mitkä yksitoista maata hyväksytään ensimmäisinä yhteisvaluutta euroon. Suomen lisäksi valittujen joukossa olivat Saksan ja Ranskan kaltaiset unionin perustajamaat. Myös perustajamaa Italia pääsi euroon ensimmäisten joukossa, vaikka taloutensa puolesta sillä ei olisi pitänyt olla sinne mitään asiaa.
Saksassa julkistettiin tällä viikolla joukko liittokansleri Helmut Kohlin aikaisia asiakirjoja euron synnytysvaiheista ja erityisesti Saksan suhtautumisesta Italian eurojäsenyyteen. Ne antavat masentavan kuvan siitä, millä tavalla yhdentymisen suurhanketta vietiin eteenpäin. Poliittisista syistä taloudellisia tosiasioita katsottiin aivan tietoisesti läpi sormien.
Italian hyväksyminen euroon myös raivasi tietä Kreikalle pari vuotta myöhemmin.
Kriteerit ja niiden luova tulkinta
Euron – ja nykyisen kriisin – syntysanat lausuttiin joulukuussa 1991 Hollannin Maastrichtissa. Maanosan päämiehet päättivät kunnianhimoisesti yhteisvaluutan perustamisesta vuosikymmenen loppuun mennessä.
Maastrichtin sopimuksessa tuleville euromaille asetettiin ehtoja julkisen talouden alijäämästä ja velkaantumisesta, joita tarkasteltaisiin keväällä 1998. Asiantuntijaelin seurasi, miten valtiot täyttävät tavoitteet. Yllättäen myös kroonisen budjettialijäämänsä kanssa kamppaillut Italia havaittiin eurokelpoiseksi.
Der Spiegel -lehden julkistamien asiakirjojen mukaan Saksan silloisessa pääkaupungissa Bonnissa tiedettiin tarkkaan, miten Italia keplotteli itseään euroon. Avustajat ja asiantuntijat pitivät myös liittokanslerin tarkkaan perillä tästä, mutta Kohl halusi pysyä kuurona tosiasioille.
Esimerkiksi Saksan valtiovarainministeriön valtiosihteeri Jürgen Stark raportoi Kohlin esikunnalle Belgian ja Italian hallitusten painostaneen keskuspankkejaan esittelemään EU:n tarkastajille kaunisteltua tietoa maidensa taloustilanteesta.
Stark sanoi Spiegelin haastattelussa, että Italian velkasuhde oli 120 prosenttia, kun eurokriteerien yläraja on 60 prosenttia. Poliittisesti relevantein kysymys hänen mukaansa oli kuitenkin se, voiko EU:n perustajajäsentä jättää pois euroalueesta.
Kohlin kausi katkolla kesällä 1998
Helmut Kohl sai suoraa tietoa Italian tilanteesta Maastrichtin sopimuksen saksalaiselta pääneuvottelijalta Horst Köhleriltä. Tämä viittasi tutkimukseen, jossa Italiaa pidettiin erityisenä riskinä eurolle. Kohl vastasi Köhlerin kirjeeseen olevansa vakuuttunut, että hallitukset hoitavat asiansa kuntoon tulevina vuosina.
Nyt julkaistujen asiakirjojen mukaan Kohl huijasi paitsi maansa suurta yleisöä myös perustuslakituomioistuinta, joka käsitteli neljän professorin tekemää kannetta eurosopimuksesta.
Italia pinnisteli vaivalloisesti itseään eurokuntoon ja esitti kahdesti vuonna 1997, että hanketta lykättäisiin. Saksa tyrmäsi ajatuksen. Saksalaisille euron syntymisen lykkääminen oli tabu jo siksi, että Helmut Kohlin kausi oli katkolla kesällä 1998 järjestetyissä vaaleissa.
Lopulta Italia luovi itsensä eurokelpoiseksi muun muassa kertaluontoisella euroverolla ja myymällä valtion kultavarannot keskuspankille sekä muilla tempuilla.
Saksallakin kahdet prosentit
Saksalla ei toisaalta ollut varaa omasta puolestaankaan pitää prikulleen kiinni eurokriteereistä. Sen oma velka kasvoi vuosina 1994–1998 ja ylitti kriittisen 60 prosentin rajan. Kohl ja Saksan silloinen valtiovarainministeri Theo Waigel selittivät, että ilman Saksojen yhdistymistä velka olisi vain 45 prosenttia. Sekä EU:n komissio että EU-kumppanit nielivät selityksen.
Toukokuussa 1998 Italia hyväksyttiin euroon. Jo samana kesänä maa ryhtyi luistelemaan lähentymiskriteerien täyttämisestä. Elokuussa Italian valtiovarainministeriö kertoi vuoden seitsemän ensimmäisen kuukauden budjettialijäämän olleen huomattavasti korkeampi kuin vuotta aiemmin juuri niinä kriittisinä kuukausina, joina eurojäsenyyttä tarkasteltiin.
Finanssiasioita Saksan Rooman suurlähetystössä seurannut Stephan Freiherr Stenglin kirjoitti vähän ennen euron käynnistymistä kotimaahansa, ettei Italia muodosta vaaraa yksin itselleen, vaan koko rahaunionille.
Italian velkasuhde on taas 120 prosenttia. Italian ja Espanjan kaltaisten suurten maiden kannatteleminen on pääsyitä sille, että taloudeltaan pientä Kreikkaa pidetään pystyssä euromaiden lainaohjelmalla.
lehti 