Virallisesti Yhdysvallat pitää kiinni siitä, että jokaisella maalla on oikeus tehdä omat turvallisuusratkaisunsa – toisin sanoen myös Ukrainalla on oikeus liittyä Natoon. Samoin Yhdysvallat vakuuttaa, ettei Euroopan turvallisuusratkaisuista sovita eurooppalaisten päiden yli.
Käytännössä asia ei ole näin yksinkertainen. Viime kädessä Washingtonissa katsotaan maailmaa Yhdysvaltain etujen näkökulmasta.
Amerikkalaisessa keskustelussa on viime aikoina esitetty näkemyksiä, joiden mukaan Yhdysvaltain ja Venäjän pitäisi sopia käytännössä keskenään Euroopan turvallisuudesta, eikä Ukrainaa pitäisi päästää Natoon, ainakaan pitkään aikaan. Vaikka seuraavassa esitellyt esimerkit ovat vain mielipidekirjoituksia, vastaava kysymysvyyhti varmasti pyörii myös presidentti Joe Bidenin hallinnon pöydillä.
Olisi aloitettava luottamusta lisäävistä toimista.
”USA:n vetäydyttävä Ukrainasta”
The New York Timesin konservatiivinen kolumnisti Ross Douthat kirjoitti äskettäin suuren kommenttiryöpyn nostattaneen jutun, joka provosoi jo otsikollaan: ”Miten vetäytyä Ukrainasta”.
Douthatin mukaan Yhdysvallat ulotti ”hypervaltana” vaikutuspiirinsä syvälle Venäjän lähimaihin. Jo Nato-jäsenyyden ulottaminen entisiin Varsovan liiton jäsenmaihin oli riski, vaikka se ei enää vaikuta ongelmalta. Sen sijaan yritys vetää Ukraina pois Venäjän vaikutuspiiristä oli ”mieletöntä ylisitoutumista jopa silloin, kun Yhdysvaltain voima oli suurimmillaan”.
Nato antoi Ukrainalle ja Georgialle lupauksen Nato-jäsenyydestä vuonna 2008. Hanketta ajoi voimakkaasti presidentti George W. Bush, vaikka Yhdysvaltain tiedusteluyhteisössä monet varoittivat häntä lähtemästä tähän.
Douthat perustelee näkemyksiään ”realismilla” ja geopolitiikalla. Hänen mukaansa ei ole kysymys siitä, mitä haluaa Ukraina tai mitä Yhdysvallat, vaan siitä, ettei Ukraina oikeasti ole koskaan voinut tulla osaksi länsimaita: se on siihen liian heikko taloudellisesti, liian jakautunut sisäisesti ja”väärässä paikassa” maantieteellisesti.
Douthatin mukaan realiteetti on myös se, että Yhdysvaltain on keskitettävä enemmän voimaa Kiinan vastustamiseen. Niinpä Yhdysvaltain on ”vetäydyttävä” Ukrainasta. Se tarkoittaisi Ukrainan Nato-hakemuksen jättämistä pysyvästi pöydälle. Ukraina pysyisi väistämättä Venäjän painostuksen kohteena, mutta Venäjä ei hyökkäisi sinne eikä liittäisi sitä itseensä. Lisäksi Douthat esittää amerikkalaisten vanhan vaatimuksen siitä, että Nato-liittolaisten olisi kannettava suurempi osa Itä-Euroopan turvallisuuden ylläpitämisen taakasta.
Douthatin mukaan Biden oli taannoisessa lehdistötilaisuudessaan liiankin rehellinen sanoessaan, että pieni hyökkäys aiheuttaisi vain pienet vastatoimet. Mutta käytännössä näin on: Yhdysvallat ei voi tehdä mitään, os Venäjä tunkeutuu Ukrainaan, ja ”olisimme hulluja, jos liittyisimme sotaan Ukrainan puolelle”. Niinpä Valkoinen talo tasapainottelee asetoimituksilla ja uhkaamalla sanktioilla.
Douthatin mukaan pannaan liiaksi painoa ajatukselle, jonka mukaan ”vain Natolla on sanomista siihen, kuka kuuluu Natoon, ja pidetään mahdottomana myönnytyksenä sitä, että yksinkertaisesti torjuttaisiin Ukrainan jäsenyys”.
Jos Ukrainaa ei haluta torjua kokonaan, voitaisiin Ukrainan Nato-jäsenyys laittaa hyllylle pitkäksi aikaa, esimerkiksi 25 vuodeksi, kirjoittaa Douthat viitaten Thomas Grahamin ja Rajan Menonin kirjoitukseen Politicossa.
Huolet otettava tosissaan
Thomas Graham toimi Venäjän asioiden johtajana George W. Bushin kansallisessa turvallisuusneuvostossa. Rajan Menon on kansainvälisen politiikan professori.
Grahamin ja Menonin mukaan nykyinen kriisi on Vladimir Putinin syytä, mutta Biden on tehnyt viisaasti aloittaessaan neuvottelut. Bidenin hallinto on myöntänyt, että jotkut Venäjän ehdotuksista voivat toimia keskustelujen pohjana, kun taas toiset se on tyrmännyt suoralta kädeltä.
Vaikka välitön tehtävä on laukaista nykyinen kriisi, neuvottelut tarjoaisivat kirjoittajien mukaan Bidenille tilaisuuden luoda myös suurempaa ja kestävämpää: yleiseurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän, jossa Venäjä olisi mukana ja joka vähentäisi kriisien ja konfliktien riskejä.
Ratkaisu vaatisi tasapainoa, jossa toisaalta ”vastattaisiin joihinkin Venäjän perimmäisistä turvallisuushuolista” ja toisaalta ”puolustettaisiin lännen tärkeimpiä etuja ja periaatteita”.
Grahamin ja Menonin mukaan Yhdysvaltain periaate siitä, että kaikki saavat valita omat turvallisuusratkaisunsa, ei ole sovitettavissa yhteen sen kanssa, että Venäjä katsoo tarvitsevansa vaikutuspiirin tunteakseen itsensä turvalliseksi. Siksi pitäisikin hylätä hyödytön väittely tästä, ja keskustella konkreettisista askeleista, joilla lievittää jännitystä ja edistää vakautta.
Kirjoittajien mukaan pääasialliset neuvottelut pitää käydä Yhdysvaltain ja Venäjän välillä. Monenkeskisissä neuvotteluissa ”vastahankaisin liittolainen tai kumppani” voi pysäyttää edistymisen tai kaataa sen kokonaan. Lisäksi vain Yhdysvalloilla ja Venäjällä on riittävästi sotilaallista voimaa Euroopan voimatasapainon muuttamiseen. Niiden kyky sopia ja halu toimia pidättyväisesti ratkaisee tuloksen, ”vaikka se pitääkin myydä muille maille”.
Graham ja Menon toteavat myös, että Moskova neuvottelee vakavasti vain Washingtonin kanssa. Kahdenkeskiset neuvottelut vahvistaisivat Venäjän toiseksi suurvallaksi, ja Venäjä katsoo Yhdysvaltain joka tapauksessa sanelevan tahdin Natossa.
Jäädytys 25 vuodeksi
Länsi saa Grahamin ja Menonin mukaan pidettyä Venäjän mukana vain, jos se osoittaa ottavansa Venäjän huolet tosissaan ja sitoutuu edistämään niiden ratkaisemista, mutta tämä ei tarkoita kaikkiin Moskovan vaatimuksiin myöntymistä.
Ensiksi olisi aloitettava uudelleen säännölliset Yhdysvaltain ja Venäjän ulko- ja puolustusministerien tapaamiset, samoin keskustelut monenkeskisillä kanavilla kuten Naton ja Venäjän neuvostossa sekä Etyjissä. Olisi palautettava ja ajantasaistettava vanhat luottamusta lisäävät toimet. Erityisesti olisi lisättävä sotaharjoitusten läpinäkyvyyttä ja vastavuoroisesti rajoitettava joukkojen, hyökkäyslentokoneiden ja ohjusten sijoittelua raja-alueilla.
Lopulta siirryttäisiin monimutkaisempiin aiheisiin kuten Naton laajentumiseen ja Euroopan jäätyneiden konfliktien ratkaisemiseen.
Vaikka Yhdysvallat ei muodollisesti suostu Naton itälaajentumisen pysäyttämiseen, ”Naton johtajat yleensä myöntävät, etteivät sen enempää Ukraina kuin Georgiakaan, puhumattakaan muista entisistä neuvostotasavalloista, ole vielä vuosiin tai vuosikymmeniin valmiita jäsenyyteen”.
Grahamin ja Menonin mukaan Venäjä voisi suostua kompromissiin, jossa Ukrainalta ei lyödä Naton ovea lopullisesti kiinni, mutta Ukrainan jäsenhakemus jäädytetään esimerkiksi 20 tai 25 vuodeksi.
Kirjoittajat myöntävät, että tällainen ratkaisu voisi olla vaikea nieltäväksi joillekin Nato-liittolaisille. Monelle länsijohtajalle se näyttäisi myöntyväisyyspolitiikalta.
Tarkan sopimuksen vääntäminen vaatisi myös huomattavasti mielikuvitusta ja sanamuotojen viilaamista. Uusi eurooppalainen turvallisuusjärjestys olisi kuitenkin parempi saada neuvottelemalla kuin sotimalla, toteavat kirjoittajat.