Antti Teinilä teki itsemurhan vajaat 40 vuotta sitten. Luen Antin jäähyväiskirjettä, jonka hän lähetti joillekin ystävilleen, aika ajoin. Enkä onnistu siinä ilman silmien kostumista vieläkään. Mietin mitä olisin voinut tehdä, jos olisin ollut fiksumpi. Jotain varmaankin, vaikka Antti kirjeessään antaa synninpäästön minulle ja muille ystävilleen, jotka kirjeen saivat. Siitä huolimatta asia ei ole jättänyt rauhaan. Tunne lienee tuttu enemmistölle läheisen itsemurhalle menettäneelle.
Antti kätkeytyy vallankumousrunoilija Wäinö Weriviirin taakse. Wäinön runot ovat ajankohtaisia. Olin mukana vuonna 1980 julkaisemassa runokokoelmaa Kun rauhanvoimat marssii jyrmyin askelin. Yhteensä 800 kappaletta ja kaksi painosta ja kaikki menivät kaupaksi. Sisäpiirivitsi kasvoi pieneksi ilmiöksi, joka on kestänyt aikaa.
Ah, vilppahutta, valppahutta lisää!
Nyt ajan viimat vaatii ankarimmat meiltä!
Ei yhtään ainut´ kesää enää lisää,
saa lahtarit nuo nähdä – henki heiltä!
Wäinö ajankohtaistui tuoreen suomettumiskeskustelun myötä. Wäinön iva Neuvostoliiton ”rauhanvoimien” sotatoimista oli 1980-luvun alussa perin uskaliasta.
Ken telavaunun voimaa laisin epäilee
viel´ taigas ikiroudan alla lepäilee!
Perustimme Antin ja Markun kanssa yhdistyksen Etujoukko ry. Myös Markku poistui elävien joukoista ennenaikaisesti. Vaarallinen yhdistys: ennenaikainen kuolleisuus 67 %.
Yhdistyksen nimi on jo parodiaa ja ivaa. Antti sukeutui Wäinön vermeisiin ulkoisesti ja sisäisesti ja kirjoitti vallankumousrunoja, joissa ei ollut pienintäkään epätietoisuutta totuudesta ja luokkaviholliselta otettiin henki pois. Wäinön lausuntaesitykset saivat hienon vastaanoton tiedostavissa opiskelijabileissä. Runous tervehtii joukkoja, aloitti Wäinö. Rintamuksessa killui lukuisia mitaleja. Lopuksi Wäinö toivotti menestystä ”taistelun eteenkäsin saattamiseksi.”
Tarkoitus oli parodian asein käydä taistolaisuutta, ehdottoman totuuden vasemmistopoikkeamaa vastaan. Liioittelemalla viestin oli tarkoitus mennä perille. Ei rauhaa ja parempaa huomista rakenneta vihalla ja väkivallalla. ”… huuto vapauden, taiteen ja inhimillisyyden puolesta.”
Wäinö ei vienyt Anttia hautaan. Itse asiassa sivupersoona taisi antaa hieman lisää elinaikaa. Antti kirjoitti toisenkin teoksen, Rubert Heinänen: Kilvoitus ja voittopalkinto. Teos kävi uskonnollisen ahdasmielisyyden kimppuun samalla yliampumismetodilla.
Antin sai hyppäämään yhdeksänkerroksisen talon katolta asvalttiin ehdottomuus ja suvaitsemattomuus. Antin minuus murtui näissä paineissa. Viimeinen oljenkorsi taisivat olla edessä olevat kutsunnat. Hän kertoi viimeisessä tapaamisessa, ettei taida jaksaa perustella siviilipalvelusanomustaan. Siihen aikaan vakaumus testattiin tiukoissa kuulusteluissa. Minä, ymmärtämätön, vähättelin vaikeuksia. Hävettää. Asian kanssa on vaan elettävä.
Antti, minun on ikävä. Wäinöäkin tarvittaisiin. Ja Rubertia.
uutiskirje 