Tulo- ja varallisuuserojen pienentäminen on vasemmistolaisen politiikan ydintä. Sotien jälkeen vahva vasemmisto rakensi Suomesta pienten tuloerojen maan, minkä ansiosta olemme paitsi olleet erilaisten onnellisuusmittausten kärjessä myös vaurastuneet poikkeuksellisen nopeasti.
Kapitalistisemmissa maissa, joissa vauraus kasaantuu harvoille, on talouskasvukin kituliasta. Usein unohtuu, että esimerkiksi Yhdysvaltojen kultakaudella sotien jälkeen valtio tasasi tuloeroja nykyistä suomalaista verotusta enemmän.
Suomessa koettiin raju eriarvoistuminen 1990-luvun laman seurauksena. 2000-luvulla tuloerojen tilastollinen kasvu on pysäytetty poliittisilla päätöksillä. Se on kuitenkin vain puolitotuus – suurituloisimpien vaurauden kasvu ei enää näy tilastoissa, koska omaisuudet ovat paisuneet piilossa vakuutuskuorissa ja holding-yhtiöissä, joko kokonaan tai isoilta osin verotuksen ulkopuolella.
Oikeisto kutsuu eriarvoisuuden pienentämistä kateudeksi, joka vähentää yhteistä hyvinvointia. Totuus on päinvastainen. Jo pitkään on tiedetty, että tuloerojen kasvu vähentää keskimääräistä elinikää ja ihmisten välistä luottamusta sekä lisää turvattomuutta, rikollisuutta, mielenterveysongelmia ja niin edelleen.
Yllätyin silti itsekin, kun The Economist uutisoi valtavaan tutkimusnäyttöön pohjautuen, kuinka eri valtioiden menestystä koronapandemian hallinnassa ei ole määritellyt ilmasto, bruttokansantuote tai edes rajoitusten tiukkuus, vaan erityisesti yksi seikka. Pienet tuloerot.
Niin Euroopassa, Amerikassa kuin Aasiassakin, rikkaiden kuin köyhien maiden vertailussa ja liittovaltioiden sisällä, tilastot näyttivät samaa – mitä pienemmät tuloerot, sen vähemmän koronakuolemia.
Suomen hyvät sijoitukset korona-ajan vertailuissa ovat siis seurausta paitsi hallituksen toimista myös vahvan hyvinvointivaltion pohjasta. Tätä pohjaa nykyinen hallitus on määrätietoisesti vahvistanut, tärkeimpänä rakenteellisena uudistuksena oppivelvollisuuden pidentäminen.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton varapuheenjohtaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja.
lehti 