Yleensä vuoden vaihtuessa uudeksi olen pyrkinyt ekonomistin töissäni muodostamaan käsityksen Suomen talouden ja maailmantalouden kehityssuunnasta seuraavan kahdentoista kuukauden aikana. Tänäkin vuonna suoritin tutun rituaalin ja päädyin siihen, että kasvun ja työllisyyden näkökulmasta tilanne näyttää yllättävänkin hyvältä.
Viime vuoden toisella puoliskolla maailman tärkeimmät keskuspankit heräsivät kapitalistisen talouden yskähtelyyn ja tekivät nopeasti rahapoliittisia korjausliikkeitä. Tämän seurauksena rahoitusmarkkinoille edeltäneiden kuukausien aikana vähitellen hiipinyt epäluottamus alkoi hälvetä.
Mikäli maailmantaloudessa päästään tämän seurauksena jälleen kiinni korkeasuhdanteeseen, myös Suomen vientivetoiseen talouteen on odotettavissa myötätuulta. Silloin esimerkiksi Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön melko varovaiset kasvuennusteet tuleville vuosille voivat osoittautua pessimistisiksi. Sanna Marinin hallituksen taloustavoitteille tämä olisi tietysti mukava uutinen.
Tällaisia ammatillisia kysymyksiä pohtiessani lähestymistapani alkoi uuden vuosikymmenen alussa tuntua puutteelliselta ja jopa ontolta. Vaikka talouden hyvä veto ja korkea työllisyys ovat yhteiskunnallisesti erittäin tärkeitä kysymyksiä – hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen kestävyyden kannalta – vuodenvaihteen uutiset ja julkisuudessa käydyt keskustelut osoittivat minulle talousanalyysini toissijaisuuden.
Australian pensaspalot, Lähi-idän nopeasti kiristynyt tilanne ja keskustelu vihapuheen noususta yhteiskunnassamme pistivät todella miettimään, miten omaa perspektiiviä ympäröivään todellisuuteen pitäisi muuttaa.
Ilmastokriisin osalta aloin pohtia ilmastotavoitteita ja niiden saavuttamisen seuraamista. Kun talouden kehityksestä tuotetaan tietoa kuukausittain, esimerkiksi Suomen kasvihuonepäästöjen kehitystä seurataan vain vuositasolla. Jos Suomesta aiotaan tehdä hiilineutraali, pitäisikö tilastotuotantoa edelleen lisätä. Esimerkiksi niin, että saisimme päästöjen kehityksestä suuntaa-antavan kuvan puolivuosittain. Tiheämmän julkistustahdin myötä tavoite pysyisi ainakin paremmin mielessämme ja toimenpiteemme perustuisivat ajankohtaiseen tietoon.
Lähi-idän konflikti laittoi puolestaan pohtimaan maailmanpoliittisen tilanteen herkkyyttä. Jos tilanne voi kärjistyä suurvaltojen myötävaikutuksella muutamassa päivässä täysin arvaamattomaksi, rauhan ja vakauden etenemiseen tuudittautuminen lienee virheellinen lähtöoletus. Lopulta jäin vain pohtimaan, kuinka vähän itse pystyn näihin kehityskulkuihin vaikuttamaan.
Sen sijaan ajattelin, että vihapuheen ja vihaperusteisen toiminnan rajoittamiseen omassa yhteiskunnassani minulla on mahdollisuuksia vaikuttaa. Olemalla mukana rakentamassa yhteisöllisyyttä, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta tukevia rakenteita ja tekemällä aina selväksi, ettei väkivallalla, vainoamisella ja kiusaamisella tule koskaan olemaan sijaa yhteiskunnassamme, olen varmasti luomassa parempaa yhteiskuntaa ja hyvän elämän edellytyksiä meille kaikille.
Edelliset pohdinnat kuvaavat hyvin sitä, kuinka hajanaisia ajatukseni alkaneesta vuosikymmenestä ovat. Myönnänkin olevani aidosti hämilläni ja liikkuvani pohdinnoissani vuorotellen eri tasoilla. Luotan kuitenkin siihen, että minä ja kanssaihmiseni saamme ajatuksemme kasattua ja pystymme valitsemaan oikeat toimintamallit tällä vuosikymmenellä kestävän ja kaikille hyvinvointia tuottavan yhteiskunnan rakentamiseksi.
Kirjoittaja on Suomen sosiaali ja terveys ry:n SOSTEn pääekonomisti.
lehti 