Liikunnan vihaaminen on ollut osa minäkuvaani melkein niin kauan kuin muistan. Ennen kouluikää saatoin polskia järvessä ja samoilla metsissä tuntitolkulla. Kiipeilin puihin, painin siskon kanssa, temppuilin renkailla ja hypin narulla. Sitten menin kouluun.
Silloin olisin epäilemättä halunnut kumittaa liikunnan lukujärjestyksestä kokonaan. Nyt olen valmis vaatimaan sille lisää aikaa.
Pitkään ajattelin, että traumaattinen liikuntasuhteeni johtuu siitä, että meillä kotona vain laulettiin ja soitettiin. Vähitellen huomasin, että koululiikunta on tappanut liikunnan ilon monilta muiltakin ja että tämä tunnistetaan jo ongelmaksi.
Siis enemmän leikkisyyttä ja luovuutta kiitos, sekä päteviä, sensitiivisiä ja motivoituneita opettajia.
En edelleenkään harrasta liikuntaa. Saatan käydä pari kolme kertaa viikossa kiipeilemässä, joogaan mielelläni ja puutarha- ja remonttihommissa hikoileminen on aina hauskaa. Mutta liikuntaa en harrasta, sillä liikunta tarkoittaa minulle yhä pesäpalloa ja pituushyppyä.
Varmaankin yhtä monet ovat traumatisoituneet musiikkituntien surullisenkuuluisista laulukokeista. Minun äitini oppi koulussa ettei osaa piirtää. Taide- ja taitoaineiden opettaminen on aikamoinen taitolaji. Tunneilla kokataan, kudotaan ja rakennetaan myös identiteettiä ja ruumiinkuvaa. Muun muassa juuri siksi ne ovat niin korvaamattoman tärkeitä ja ansaitsisivat – kaikki – lisää huomiota ja aikaa.
Millainen koululiikunta olisi oikeasti edistänyt minun ruumiini ja sieluni terveyttä? Muistan että liikunta oli kivaa muutaman kerran lukukaudessa: silloin kun tanssittiin tai kiipeiltiin köysillä. Polttopallokin oli melkein hauskaa, ringissä kun sai liikkua juuri niin kuin kulloinkin huvitti kunhan väisti pallon. Useimmiten liikuntatunnit tuntuivat kuitenkin suoritusten mittaamiselta ja oman kehon vertaamiselta muihin, yleensä notkeampiin, vahvempiin ja nopeampiin.
Siis enemmän leikkisyyttä ja luovuutta kiitos, sekä päteviä, sensitiivisiä ja motivoituneita opettajia. Hienointa olisi jos taide- ja taitoaineet limittyisivät muun opetuksen kanssa niin, että oppilaiden ei tarvitsisi aina edes huomata liikkuvansa tai laulavansa.
Jotain on selvästi jo muuttunutkin, kun lasteni liikuntatunnit eivät kuulosta samalta kuin muistoni. He osaavat nauttia yhtä lailla pihaleikeistä tai aikidosta kuin perinteisistä koululiikuntalajeistakin. Yhden vein mukanani kiipeilyseinälle ja sain todistaa rakkautta ensi kosketuksella. Ehkä minunkin vihani tästä laantuu. Ainakaan se ei näytä kantavan kovin pahaa hedelmää.
Kirjoittaja on tietokirjailija Hattulasta.
uutiskirje 