Gashaw Bibani hukkasi punaisen kenkänsä pienenä tyttönä. Silloin Irakissa oli sota ja perhe oli lähdössä turvaan kotoaan. Isä nosti Gashawin sedän käsiin kuorma-auton lavalle. Väentungoksessa punainen kenkä putosi jalasta.
– Huusin isälle, että kadotin kengän. Hän vastasi, että älä välitä, ostan sinulle Iranissa uudet. Muistaakseni sainkin uudet kengät, Bibani kertoo.
Hänellä on paljon punaisia kenkiä. Kenkäkaupoissa hän aina etsii sellaisia.
Bibani on alkuperältään Irakin kurdi. Kun kenkä katosi, hänen sotilaana toiminut isänsä oli hakemassa perhettä Irakin presidentin Saddam Husseinin kurdeihin kohdistaman puhdistuksen alta. Elettiin 1980- ja 1990-luvun vaihdetta, kun tuo puhdistus ajoi kymmeniä tuhansia kurdeja Irakista Iraniin pakolaisleirille.
Lähtö oli nopea. Äiti juoksi katolta pyykkejä ripustamasta ja huusi, että nyt pitää mennä.
– Kun näen samanlaisia kenkiä, mieleeni tulee tuo hetki, Bibani sanoo nyt Vantaan Myyrmäessä.
Vantaalla hän asuu kahdestaan poikansa Aaronin kanssa.
Suomeen 34-vuotias Bibani tuli kahdeksanvuotiaana. Nyt hän on aktivisti ja Vantaan kaupunginvaltuuston varavaltuutettu sekä Vantaan – Keravan hyvinvointialueen valtuutettu. Hän edustaa vasemmistoliittoa ja tuli vastikään lisäksi valituksi Vasemmistonaisten varapuhenaiseksi. Hän on yksinhuoltaja, ja työkseen hän on työhönvalmentaja ammattierityisoppilaitoksessa.
Mutta tätä ennen hän ehti lähteä kodistaan Irakin Kurdistanista kolme kertaa. Hän on kotoisin Kirkukin öljykaupungista, jonka sijainti Irakin ja Kurdistanin itsehallintoalueen rajalla tekee siitä kiistellyn. Se on öljyn vuoksi äärettömän rikas, mutta samaan aikaan rappioitumaan jätetty. Siihen ei panosta Irakin hallitus eikä Kurdistanin hallitus, vaikka valtaosa asukkaista on kurdeja.
– Kaupunki on yksi maailman rikkaimmista, mutta tuossa kunnossa korruption vuoksi, Bibani sanoo.
Toinen lähtö
Toisen kerran perhe lähti vuonna 1993, Gashawin ollessa viisivuotias. Silloin se asui Erbilissä. Lähtö tuli keskellä yötä, kun luodit viuhuivat islamistisen ryhmittymän julistettua sodan.
– Pommien ääni, lasten kiljuminen, romahduksia, huutoa, lasinsiruja. Sitten syvä hiljaisuus, Bibani kuvailee.
– Jos tätä ei ole kokenut, ei voi tietää, mitä sota on. Se ei ole kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Kukaan ei tule pelastamaan.
”Minua harmittaa, että Suomen Nato-päätöstä ohjasi pelko. Päätös haisi pelolta.”
Bibani ei kuitenkaan usko, että hänellä olisi trauma sodasta.
– Kasvoin siinä ympäristössä. Se oli arkea. Siksi pystyn nytkin ajattelemaan sotaa ilman pelkoa. Minua harmittaa, että Suomen Nato-päätöstä ohjasi pelko. Päätös haisi pelolta.
Bibani suhtautuu kriittisesti Natoon ja on puhunut paljon Naton vaikutuksista entiseen kotiseutuunsa ja maailmanpolitiikkaan. Hän on vihainen erityisesti Turkin presidentille Recep Tayyip Erdoğanille, joka asettaa ehtoja Suomen Nato-jäsenyydelle, on muun muassa vaatinut Suomestakin kurdeja luovutettaviksi Turkkiin. Bibani määrittelee Erdoğanin kurdien viholliseksi.
– Miten meidän käy, jos oikeusvaltio myy periaatteensa Naton vuoksi? hän kysyy ja toteaa, että kyse ei edes ole Natosta.
– On kyse yhden diktaattorin suuruudenhulluudesta. Hän uhkaa jo Kreikkaa ja Libyaa ja käy sotaa Syyriassa.
– Voimme ajatella, että no, valitaan mieluummin pienempi paha ja annetaan muutama kurdi, mutta loppuuko kehitys oikeasti siihen? On pelottavaa, että tunnumme menevän niin kauas arvoista, jotka ovat vallinneet Suomessa pitkään. Kauas siitä, mihin itse vahvasti uskon ja minkä haluan säilyttää.
Bibani muistuttaa siitä, että emme ymmärrä, kenen kanssa olemme tekemisissä.
– Erdoğan lisäksi veljeilee avoimesti Putinin kanssa, ja me katsomme vierestä. Miksi nielemme tämän?
Hän toteaa, että demokratia kohtaa uhkaa joka päivä.
– Tätä vastaan pitää taistella, koska demokratia ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Demokratia ja tasa-arvo ovat hyvin kalliita. Niistä on maksettu sotaveteraaneilla, sodassa kaatuneilla ja isolla määrällä veroja. Nyt niitä ollaan myymässä halvalla.
– Tämä ei ole vain kurdikysymys. Tässä on kyse hyvinvointivaltion periaatteista, meidän ihmisoikeusperusteista. Miltä Suomi näyttää maailmalla jatkossa? Tähän astihan Suomi on tunnettu rauhanrakentajana ja meillä olivat Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Nyt strategia muuttuu, mutta meillä ei ole valmista strategiaa.
Hän painottaa vielä sitä, että Nato-hakemuksen neuvotteluja tulisi käydä Naton kanssa, ei Turkin.
Kolmas lähtö
Kolmannen lähdön jälkeen Bibani päätyi Suomeen. Kurdeilla alkoi olla yhä vaikeampi elää Irakissa, ja kurdisotilaat taistelivat valtaa pitäviä vastaan kaupungeissa ja vuorilla.
Lähtö tuli, kun Irakin tiedustelu oli saanut tietää Bibanin perheen kodin sijainnin Erbilissä autonomisen Kurdistanin alueella. Se kiinnosti, koska isä toimi hallituksen vastaisissa sotilasjoukoissa. Niin tekivät myös hänen vaimonsa ja veljensä.
– Olin mummin luona yötä. Aamulla setäni tuli kertomaan, että perheeni on viety keskitysleirille. Tästä alkoi minun ja setäni taival Suomeen, Bibani kertoo.
– Lähdimme seuraavana yönä ajamaan pois kaupungista pienempään kaupunkiin. Silloin setäni teki päätöksen, että lähdemme Eurooppaan. Hän ei voinut jättää minua, koska ei ollut ketään, joka olisi pystynyt huolehtimaan minusta.
Niinpä 19-vuotias mies ja 7-vuotias tyttö lähtivät matkaan, joka kesti puoli vuotta. Ensin Turkkiin, sitten Eurooppaan. Matkustettiin bussilla, autolla, kerran jopa lentokoneella. Pakolaisia oli paljon.
– Matka kesti tolkuttoman pitkään. Lähdimme keväällä, ja kun saavuimme, oli jo syksy, Bibani sanoo.
Syyskuun 13. päivä vuonna 1995 Gashaw Bibani ja hänen setänsä saapuivat ruotsinlaivalla Helsinkiin, ilmoittautuivat poliisille ja siirtyivät siitä Espooseen, jossa asui yksi sedistä. Hän oli tullut Suomeen kiintiöpakolaisena jo 1980-luvulla.
Kalakeittoa ja sianlihaa
Bibanin vanhemmat ja kaksi hänen nuorempaa sisarusta olivat pakolaisleirillä.
– Perheenyhdistämisprosessit olivat todella hitaita. Kesti viisi kuukautta pelkästään saada tietää, onko perheeni ylipäätään hengissä. Seitsemän kuukauden kuluttua kuulin isäni äänen puhelimessa. Se oli iso asia isin tytölle, Bibani toteaa.
Hän pääsi puhumaan perheelleen noin kerran kuussa Kyläsaaren vastaanottokeskuksessa, jossa hänen sosiaalityöntekijänsä työskenteli.
– Olin niin voimaantunut aina, kun olin puhunut heille. Samaan aikaan se oli tosi surullista.
”Kesti viisi kuukautta pelkästään saada tietää, onko perheeni ylipäätään hengissä.”
Hän asui setänsä luona ja kävi koulua. Hän oppi suomen kielen puolessa vuodessa Soukan koulun valmistavalla luokalla.
– Ei ollut vaihtoehtoa. Tapani elää on puhuminen. Ei olisi ollut mahdollista, etten olisi päässyt puhumaan. Olin utelias pikkuvanha lapsi, puhuin kaikille ja kyselin kaikkea.
Kulttuurišokki iski silti.
– Kauppahallissa Helsingissä ajattelin, että kuolen siihen hajujen paljouteen: makkarat, juustot. Ne näyttivät jopa pelottavilta, kun oli koko ikänsä kuullut, että on syntistä syödä sianlihaa. Sianliha tuoksuu synnille.
Toinen järkytys oli kouluruoka.
– Ensimmäisenä päivänä tarjolla oli kalakeittoa. Eihän kalaa keitetä, se paistetaan! Kaikki oli heitetty liemeen sekaisin. Kerroin äidille, että nämä eivät osaa laittaa ruokaa. Nykyisin toki syön kalakeittoa ja koulussa työskentelevänä arvostan monipuolista, ravitsevaa kouluruokaa.
Ruuan tapaisten käytännön asioiden sijaan Bibani kuitenkin ihmetteli enemmän naisten asemaa. Naiset kävivät töissä, ajoivat autoa, opiskelivat, olivat opettajia, oleskelivat samassa tilassa miesten kanssa, puhuivat miehille. Se ihmetytti, vaikka kurdit ovat arabimaissa tasa-arvoisempia kuin ihmiset ympäröivissä kulttuureissa.
– Se herätti uteliaisuutta: Mitä täällä tapahtuu?
Perhe yhdistyi
Kolmen vuoden kuluttua Gashaw Bibani vihdoin sai perheensä Suomeen.
Vanhemmat asuivat aluksi vastaanottokeskuksessa, kunnes vuonna 1998 perhe sai asunnon Matinkylästä Espoosta. Siellä Gashaw kävi ala- ja yläasteen. Sitten perhe muutti Leppävaaraan.
– Silloin alkoi teinikapinani, joka johtui kulttuurien ristiriidasta. Olin jo pidemmällä integraatioprosessissa kuin vanhempani. Olin päättänyt, että olen suomalainen ja elän suomalaisittain, eikä sille kukaan voi mitään, hän kertoo.
Hän jäi ulkopuolelle ydinperheensä elämästä.
– Vaikka minulle oli valtavan tärkeää, että he tulivat Suomeen, nopeasti huomasi, että jotain on muuttunut.
Bibani uskoo että hänessä oli mennyt jotain rikki sen kolmen vuoden aikana, jonka hän oli erossa vanhemmistaan.
– Ei ollut äitiä naisen mallina. Vaikka siinä on ollut hyvääkin, koska olen uskaltanut elää omannäköiseni elämän, se ei tullut ilmaiseksi vaan maksoi nuoruuteni.
”Olin päättänyt, että olen suomalainen ja elän suomalaisittain, eikä sille kukaan voi mitään.”
– En enää sopeutunut kotiin enkä täysin yhteiskuntaankaan. Pelkäsin irrottautua kodista ja pelkäsin, etten saa jalansijaa tässä maassa, koska mitä isommaksi kasvoin, sitä enemmän huomasin, että en täysin kuulu tähän yhteiskuntaan. Alkoi tulla rasistisia solvauksia ja ihon ja hiusten väriin perustuvia syrjintää.
Kurdikulttuurissa tyttöjä patistetaan naimisiin jo 13-vuotiaina. Asia oli esillä jokaisella vierailulla Irakiin. Tyttöjen kunnia on perheen kunnia-asia. Bibanin perheessä oli kolme tytärtä.
– Meitä ei onneksi naitettu. Sujahdimme vauhdikkaasti suomalaiseen kulttuuriin. Se oli isäni oma syy, koska hän vaati meiltä itsenäisyyttä. Mutta samaan aikaan kulttuuri löi päälle.
Yrittäjäksi ja konkurssiin
17-vuotiaana Bibani keskeytti lukion ja lähti Ruotsiin. 19-vuotiaana hän palasi Suomeen ja perusti siivousalan yrityksen.
– Otin kavereita töihin ja pesimme ikkunoita.
Viiden vuoden kuluttua Bibani teki töitä kellon ympäri. Hänen yrityksensä oli muuttunut rakennusalan yritykseksi. Sillä oli satojen tuhansien eurojen liikevaihto ja hänellä sataneliöinen rivitaloasunto, kaksi autoa ja moottoripyörä.
Sitten tuli konkurssi.
– Pääurakoitsija laittoi lafkan kiinni. Rahat menivät Viroon, Bibani kertoo.
– Olin niin nuori, etten tajunnut, mitä oli tulossa, vaikka merkit olivat näkyvillä.
Omaisuus hävisi yhdessä yössä. Bibani joutui oikeuteen ja sai tuomion.
– Olin hermoromahduksen partaalla, enkä jaksanut toimittaa kirjanpitoa viranomaisille. Samaan aikaan minua uhkailtiin.
Käräjäoikeus kuitenkin ymmärsi Bibanin tilannetta ja kirjasi päätökseensä olevan syytä uskoa, että Bibani on ajautunut hankalaan tilanteeseen välinpitämättömyyttään ja tietämättömyyttään.
– Syyttäjä uskoi, etten ollut vilpillinen, Bibani sanoo.
Sen jälkeen Bibani ei palannut rakennustyömaille vaan opiskeli terveyden edistämistä korkeakoulussa ja suoritti työhönvalmentajan erikoisammattitutkinnon, tapasi lapsensa isän ja sai pojan. Nyt hän on yksinhuoltaja.
Bibani työllistyi kouluun.
– Koulumaailma on aina ollut turvasatama. Aikanaan pääsin sinne pois kotoa, jossa minun piti olla jotain muuta kuin aito minä. Koulussa sain olla Kaisa. Siihen kuului kurdikulttuuri ja -identiteetti mutta myös suomalaisuus. Olen siitä kiitollinen.
Vauhdilla politiikkaan
Politiikkaan Bibani tempautui vasta viime kunnallisvaalien alla, mutta sisääntulo on ollut näyttävä. Hän ehti kampanjoida kuukauden ennen kuin tuli valituksi varavaltuutetuksi Vantaalla. Viime kesänä hänet jo valittiinkin varsinaiseksi valtuutetuksi Vantaan ja Kevan hyvinvointialueen valtuustoon.
Vasemmistoliitto oli selkeä valinta.
– En miettinyt hetkeäkään muita vaihtoehtoja, hän sanoo.
Bibani on ollut aktivisti ihmisoikeus- ja rauhanasioissa, puhunut kurdien tilanteesta ja järjestänyt tapahtumia ja mielenosoituksia, seurannut politiikkaa ja kirjoittanut siitä.
– Kuntapolitiikka on erilaista, hidasta, byrokraattista, hän sanoo nyt.
– Se oli šokki. Asiat eivät muutukaan, vaikka tulin muuttamaan maailmaa. Tuli pettymyksiä ja itkin monessa ryhmäkokouksessa.
Mutta tuli voittojakin.
– Ehdotin opetuslautakunnassa, että Vantaa palkkaisi 40 vakituista sijaista varhaiskasvatukseen. Minulle naurettiin, eikä kukaan yhtynyt esitykseeni. Mutta kesän lopulla Vantaan budjettiesitykseen oli kirjattu sama asia.
– Nyt olen ymmärtänyt, miten prosessi toimii. Asioista pitää pitää ääntä ja jankuttaa. Ennemmin tai myöhemmin joku tarttuu asiaan.
uutiskirje 
