Pimeän elokuvateatterin lattia sotkeutuu verestä – Elämää suuremmat roskaelokuvat

Pimeän elokuvateatterin lattia sotkeutuu verestä. Demonien riivaamat ovat repineet toiset katsojat kappaleiksi. Jäljellä on yksi kirkuva nainen. Yhtäkkiä paikalle rientää motocross-pyörällä ratsastava ja katanalla varustettu pelastaja. Miekka katkoo raajoja, pyörä jyrää alleen kaiken, ja taustalla pauhaa saksalaisyhtye Acceptin paalujunttahevi. Mitään ei jätetä katsojan mielikuvituksen varaan. Kohtaus hämmentää, sillä logiikkaa ei näytä löytyvän. Lopulta koen oivalluksen, ja elämänlaatuni kohenee ymmärtäessäni lapsenmielisesti huvittua tästä kaikesta.

Ihminen synnyttää roskaa. Teollisuudenalasta riippumatta tuotannossa jätettä syntyy aina. Kulttuuri ja viihde eivät ole tätä vastaan rokotettuja: menestyksen myötä b-tuotannot ja selkeämmät rahastukset ilmestyvät haaskalle. Elitistit ovat – omaksi häpeäkseen – aina pyrkineet sanoutumaan irti tästä puolesta kulttuuria.

On kuitenkin päivän selvää, että jokainen populaarikulttuurille altistunut ihminen on katsonut ja ennen kaikkea nauttinut kulttuurituotteesta, joka ei varsinaisesti juhli taiteellisilla ansioilla. Itselleen ei kannata valehdella, sillä jokaisella on tällainen kokemus taakkanaan.

Taustalla voi olla nostalgiaa. Alun perin VHS-kaudella nähty Evil Dead (1982) tuo hurmeisen tuulahduksen yksinkertaisemmasta ajasta. Toisaalta tarve etsiä tahatonta huumoria on joskus tarpeen, esimerkiksi hämmästelemällä Tammy and the T-Rexin (1994) kaiken tolkun hylkäävää kömpelyyttä. Jotkut kokevat tällaisen myös vapauttavana kokemuksena, toiset tyydyttävät tirkistelyn tarvettaan. Lisäksi on huomioitava, että tabut ja erikoisuudet kiehtovat huomattavaa osaa ihmisistä.

Tämä toiminta tiivistyy eksploitaatioelokuvien maailmassa. Väkivalta, kauhu, kuvotus, kiihotus ja myötähäpeä ovat voimakkaita tunteita. Alimpia vaistoja sörkkivää viihdettä ei kannata aliarvioida tai tosikkomaisesti tuomita vain kapitalismin luomaksi oopiumiksi. Siitä voi myös yrittää nauttia, ja voin vakuuttaa, että toisinaan tämä kannattaa – jos ei muuten, niin terapiamielessä.

Moninapainen roskan maailma

Termi ”roskaelokuva” on hämäävä, jos hirttäydymme määrittämään asiaa katsojalähtöisesti. ”Se on niin huono että muuttuu hyväksi” on usein kuultu määritelmä. Se kertoo kuitenkin enemmän yhden katsojan mielipiteestä kuin suuremmasta ilmiöstä. Eikä siinä ole mitään väärää, jos nauttii geneerisen poliisielokuvan kaavamaisuudelle tai saippuasarjojen ylinäyttelylle naureskelusta. Kieltämättä niissä on paljon yhteistä radikaalimman roskaelokuvasta nauttimisen kanssa.

Jos jätetään kuitenkin viisastelut välistä, voidaan todeta termin viittaavan tiettyihin elokuvan lajityyppeihin. Tällöin sisältö nousee tärkeäksi tekijäksi. Banaali, mutta krapulaviihteeksi kelpaava kotimainen draama ei ole vielä roskaelokuvaa, ellei kokonaisuutta sotketa totaalisesti materiaalilla, jota kuka tahansa terveellä järjellä varustettu osaisi pitää kyseenalaisena. Hölmö jenkkikomedia voi olla Turkmenistanin kulttuuriministeriön mukaan katsojalleen turmiollista tavaraa, mutta italialaistuotannossa syntyneen ja keskitysleirille sijoittuvan pehmopornon rinnalla kyse on melko harmittomasta hömpästä.

Roska on siis ymmärrettävä tässä yhteydessä synonyymiksi saastalle, ei varsinaisesti huonoudelle. Sana eksploitaatio taas kääntyy mukavasti riistoksi. Arveluttava sisältö on usein kauhun, toiminnan, tieteisfiktion tai erotiikan heiniä. Mielikuvituksen varjopuolia luotaava taide soveltuu kätevämmin saastan levittämiseen.

Nauttiminen toiseuden kohtaamisena

Elokuvan roskaisuus voi johtua myös siitä, että sisältö koetaan oudoksi. Tällöin painavia syitä ovat esimerkiksi kulttuuriset seikat, toisinaan taloudelliset. Kotimaisessa elokuvassa täysin alaston mieskeho ei ole ennenkuulumaton näky, mutta amerikkalaisyleisön eteen tällaista kuvastoa tuodaan ani harvoin. Tämän päivän laatustandardeihin tottuneelle taas kömpelöt leikkaukset ja vanhanaikaiset tehosteet voivat olla yksinkertaisesti vieraannuttavia.

Roskaelokuvien maine näyttää perustuvan pääasiassa kahdelle seikalle: šokkiarvoille ja yhdessä kokemiselle. Tasaisin väliajoin markkinoille tuodaan yleisöä koettelevia elokuvia. Jotkin tekeleet on tuomittu jo lähtökohtaisesti matalaotsaiseksi kuonaksi.

Toisinaan taas šokkiarvot lyövät kättä taiteellisemman näkökulman kanssa, mikä on toisaalta ajan kanssa johtanut hyväksyvämpään ilmapiiriin. Tästä toimikoon pienenä esimerkkinä se, että Cannesin elokuvajuhlien Kultainen palmu -palkinto meni vuonna 2021 ranskalaiselle body horror -elokuva Titanelle. Oscar-hippasille elokuvaa ei hyväksytty.

Parhaimmillaan riistoelokuva on juuri yhdessä nautittuna. Homma toimii yksinkin tiettyyn pisteeseen asti: katsojat hekottelevat asioille, joille ei ehkä saisi nauraa ja tekevät itsestään toistensa silmissä naurunalaisia. Jos kyse on taas täysin onnettomasta tekeleestä, on muiden turhautumisen kehityksen seuraaminen tärkeä empatian kehittämisen hetki. Olennaisen tästä touhusta kertoo tapaus The Room (2003): huonoudessaan legendaarinen elokuva myy edelleen saleja täyteen, ja sen ympärille on kehittynyt oma fanikulttuurinsa seremonioineen ja näytösleikkeineen.

Hupinsa kullakin

Elokuvadivarit pursuavat tätä nykyä fyysistä mediaa. Ala ei ole erityisen kilpailtu, ja ihmiset hankkiutuvat tavarasta eroon täyttääkseen olohuoneensa tyynyillä ja kivillä. Leikitään, että tällaiseen divariin on eksynyt kotkalainen, hieman nukkavieru hyypiö, jota eivät kamalasti jaksa kiinnostaa hyllyrivejä koristavat spielbergit ja karukosket. Jatketaan leikkiä sen verran, että lopulta tämä tyyppi löytää parilla eurolla Hologram Manin (1995).

Kyse on yhdysvaltalaisen PM Entertainmentin tuottamasta halpamaisesta scifi-toimintaelokuvasta. Kotimainen dvd-julkaisu on verrattain harvinainen, ja yhtä lailla itse elokuvasta on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa, mikäli sitä arvioi perinteisillä metodeilla. Juoni on lapsellinen, tehosteet mitäänsanomattomia, näyttely surkeaa, ja ohjaaja on keskittynyt vain laittamaan kameran paikoilleen. Kaikki nämä ovat kuitenkin vain suuria plussia roskaelokuvaharrastajalle. Kyseistä elokuvaa myydäänkin useilla kymmenillä euroilla nettihuutokaupoissa.

Roskaelokuvia kahlatessa tiivistyy kaikki olennainen keräilystä ja perehtymisestä. Aina ei tule vastaan kirkkainta timanttia, usein kädet uppoavat jätekaivoon. Löytämisen riemu on kuitenkin valtava, kun lopulta jotain jännittävän kaistapäistä löytyy. Aikaa on ihmisellä kuitenkin rajallisesti, joten ihan kaikkea ei kukaan kykene käymään läpi.

Harrastuneisuus ja oma kehittyvä maku auttavat missä tahansa fyysistä mediaa sisältävässä harrastuksessa erottelemaan helmet sepelin seasta. Jos suitsutetuimmatkaan zombie-elokuvat eivät ole herättäneet kummempia tuntemuksia, tietää välttää silkkaa hakuammuntaa tämän sortin tekeleiden kohdalla.

Fyysisen median kulutuksen ollessa laskussa on syytä myös huomata, että keräilijät eivät katoa mihinkään. Striimauspalvelujen ansaintalogiikka perustuu vaihtuvaan aineistoon, ei alati karttuvaan arkistointiin. Samaan aikaan harrastajat keräävät hyllyihinsä klassikoita, taidetta ja roskaa. Monista aiemmin kielletyistä eksploitaatioelokuvista on tänä päivänä saatavissa laadukkaita painoksia. Huomionarvoista on, että levikki on usein melko vaatimaton. Muutaman tuhannen kappaleen muovilevykasa on verrattain pieni hiilijalanjäljeltään striimauspalvelujen serverien vaatimaan energiamäärään verrattuna.

Raja-aidat nurin

Haluamme usein tehdä jyrkkiä erotteluja korkean ja matalan kulttuurin välillä. Narratologit keskittyvät 1900-luvun kokeelliseen kirjallisuuteen, gastronomit fine diningiin ja elokuvasnobit hyväksyttyyn taide-elokuvaan. Samaan aikaan kuitenkin on päivän selvää, että raja-aitoja ei kannata piirtää vain hyvän maun nimissä. Se on turhaa.

Raja-aitoja ei kannata piirtää vain hyvän maun nimissä.

Monet asiat, joista matalaa syytetään, toistuvat myös korkean puolella. Stereotypiat, kyseenalaiset lausunnot ja sisällöt sekä tietysti väkivalta ja erotiikka ovat myös taide-elokuvan materiaalia siinä missä eksploitaationkin. On kuitenkin muistettava, että korkealta valuu toisinaan alas jotakin, ja pohjamudista nousee sivilisaatio. Kyse on siitä, antaako ihminen kuluttamalleen taiteelle mahdollisuuksia.

Mitä sinä nyt teet? Lakkaat hetkeksi olemasta raivostuttava tosikko, etsit lompakollesi sopivan tavan katsoa roskaelokuvaa ja alat etsiä. Tarvitset seikkailumieltä ja pari tuntia aikaa. Nauti näkemästäsi, katumisen aika on myöhemmin.