Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla lienee kansallisesti syvimmin järisyttänyt romaanimme. 1960-luvun alussa valmistuessaan se herätti polemiikkia, mutta kansa luki teosta ahnaasti, ja Edvin Laineen ohjaamat kaksi elokuvaa ikuistivat tarinan monine mieleenjäävine hahmoineen.
Pyynikin kesäteatteri Tampereella on vakiintuneimpia kesäteattereitamme, ja Väinö Linnan pääteoksia Tuntematonta sotilasta ja Pohjantähteä on Pyynikillä esitetty paljon ja menestyksellisesti. Viimekertaisesta Pohjantähdestä, Kalle Holmbergin ohjaamana ja Panu Rajalan sovittamana, on kuitenkin hujahtanut rapiat kolmekymmentä vuotta.
Oikein hyvä, että uudistunein voimin toimivalle Pyynikin näyttämölle on tuotu juuri Pohjantähti. Klassikko varmaan tukevoittaa sopivasti kassaa, mutta yhtä suotavaa on, että saadaan näkösälle seuraavan teatteripolven näkemys teoksesta. Näytelmän ohjannut Antti Mikkola on 45-vuotias ja dramatisoinut Sami Keski-Vähälä viisikymppinen.
Millaiseksi Pentinkulman saaga sitten taipuu heidän käsissään?
Päähuomio on, että perinteitä ja kronologiaa kunnioittaen mennään. Päähahmot ovat ennallaan, jokseenkin entisin painotuksin, mutta romaanin monen vuosikymmenen koko kaarta ei ole yritettykään mahduttaa kolmituntiseen näytelmään. Tiheimmin eletään sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyihin saakka, mutta itsenäisen Suomen alkanutta aikaa sivutaan vain suppeana (sinänsä osuvana) epilogina. Torppari nousee itsenäiseksi talonpojaksi, jonka pihan lipputankoon nousee sinivalkolippu.
Esitys starttaa shokeeraten: Halmeen Aatu, Laurilan Anttoo ja Koskelan kaksi poikaa teloitetaan 1918. Järkytys on koettu heti. Sen perään näytelmän virtaus asettuu tasaisemmaksi, Pentinkulman kyläyhteisö muotoutuu torpanraivuun ja pappilan muutosten, palokunta- ja työväen aatteen ja poliittisen taustakohinan myötä. Tuttua tapahtumien sarjaa, persoonallisin ratkaisuin.
Näytelmä petraa koko ajan. Kulultaan tahmeampi alkupuoli vaihtuu pian luistavammaksi, roolihahmot elävämmiksi ja kohtaukset vetävämmiksi. Omaan mieleeni jää monta upeasti luotua teatterihetkeä: Laurilan häätö, Akseli Koskela pyytämässä Elinan kättä Otto Kivivuorelta, Akselin ja Elinan häät, Halmeen monologi kenttäoikeudessa…
Esitys starttaa shokeeraten.
Antti Mikkola ohjaa melko elokuvamaisesti. Pyynikin pyörivä katsomo mahdollistaa nopeat siirtymät ilman lavasteiden vaihtoa, tilanteista ja tunnelmista vastakkaisiin. Se on dramaturginen etu, joskin alussa jokunen kohtaus soljuu peräkkäin peräti liian jonomaisesti. Sitten kiire helpottaa, kavalkadin tuntu kevenee, näytelmä syvenee.
Mikkola ja Keski-Vähälä asettavat kuvan keskelle yhteisön, eivät yksilöitä. Siksipä Pohjantähdestä ei kehkeydy yksittäisten näyttelijöiden tähtiteatteria. Näyttelijätyö on kuitenkin laatuunkäypää (myös Nokian Etunäyttämön avustajien), ja kyllä joukosta kohoaa muutamia huippusuorituksia.
Sananen näyttelijöistä. Kantapari Jussi ja Alma Koskela (Esa Latva-Äijö ja Heidi Kiviharju) on tarkoituksella jätetty taemmas nuorempien Akseli ja Elina Koskelan (Verneri Lilja ja Ella Mettänen) saadessa näkyvämmän sijan. He näyttelevät luonnikkaasti yhteen, ja loppua kohden Liljan esittämä Akseli kasvaa yhä keskeisemmäksi ja traagisemmaksi.
Antti Tiensuu tekee huojuvasta kirkkoherra Lauri Salpakarista aiempaa yksioikoisemman, pari piirua varmemman kuin totuttu on. Petra Ahola tulkitsee rouva Ellen Salpakaria upein vedoin, kehollisesti ja reippaan eroottisesti, kuitenkaan luopumatta tämän aateihmisen eetoksesta. Ja hänen entréensa pitkässä, sädehtivän valkoisessa asussa on vaikuttava.
Kivivuoren Ottona on Aimo Räsänen huippuvedossa. Lavakarisma, mestarillinen äänenkäyttö ja oikea huumoripitoisuus takaavat, että Otosta tulee koko näytelmän eräänlainen pääkertoja, ellei jopa päämies. Joka tapauksessa Räsäsen nappisuoritus.
Tom Lindholm räätäli Halmeena onnistuu tärkeimmässä: sen ilmentämisessä, miten sydämen pohjasta Aatu kokee köyhän kansan kohtalon – omaansa juurikaan korostamatta. Joihinkin aiempiin tulkintoihin verrattuna Lindholmin Halme on resuisempi muttei yhtään vähemmän riipaiseva.
Linnan kieltä on varjeltu.
Jukka Leisti paronin ja Leppäsen Preetin osissa vakuuttaa ammattitaidollaan. Varsinkin Kalle Töyrynä ja aikuisena Janne Kivivuorena Jyrki Mänttärin juureva lavatyö pääsee esiin. Oma lukunsa on Samuli Mujeen Laurilan Anttoo, reuhake ja arkaaisen herravihan ilmentymä. Ja Henriikka Heiskanen osaa esittää Elma Laurilaa, läpi elämänsä alistettua vaan ei alistunutta ihmistä. Lasse Viitamäki useissa rooleissaan on velmun ilmeikäs.
Suuri näyttelijäkunta pelaa energisenä ensemblena.
Mikkolan–Keski-Vähälän Pohjantähti sijoittuu varsin lähelle varhaisempia tulkintoja. Klassikon rakennetta ei ole ryhdytty purkamaan osiin saati kokonaan räjäyttämään – ja mikä niin ikään keskeistä, Linnan kieltä on varjeltu. Repliikit nasahtavat kuten asiaan kuuluu, ja muutamat suorat tekstilainat soinnahtavat jykevästi. Roolihahmojen keskinäisissä suhteissa ja sisäisissä painotuksissa on muutoksia, muttei radikaaleja sellaisia.
Pohjantähti on paikallaan…
On ensiarvoista, että Pohjantähteä luetaan ja nostetaan teatterien ohjelmistoon. Pentinkulman tarina osoittaa, miten helppo on hajottaa ja työläs rakentaa. Jokainenhan pystyy lyömään ranttaliksi, mutta kuinka monelta löytyy vaadittavaa tahtoa ja kykyä yhteistyöhön ja kompromisseihin? Kysymys pätee niin sata vuotta sitten kuin tänä päivänä.
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla. Pyynikin kesäteatteri Tampereella. Ohjannut Antti Mikkola ja sovittanut Sami Keski-Vähälä. Yli 30 näyttelijää ja avustajaa, ja kaksi hevosta. Esitykset 9.6.–12.8.2023.
uutiskirje 
