Pintaa syvemmältä
Oppi Yhdysvaltojen poikkeuksellisuudesta (ks. Viikkolehti 23.12.) on johtanut kaikenlaisiin ongelmiin, ja se on maan tämänhetkisen kärjistyneen sisäpoliittisen tilan takana. Tämä selviää kahden oikeistoteoreetikon, Richard Lowryn ja Ramesh Ponnurun, pitkästä kirjoituksesta National Review -lehdessä joulun alla. Siinä he selittävät, miksi he niin jyrkästi vastustavat presidentti Barack Obaman politiikkaa. Selitys on yksinkertainen: he puolustavat USA:n poikkeuksellisuuden peruspilareita presidenttiä vastaan.
”Maamme on aina ollut poikkeuksellinen. Se on ollut vapaampi, yksilöllisempi, demokraattisempi, avoimempi ja dynaamisempi kuin mikään muu kansakunta maailmassa. Nämä ominaisuudet ovat perustajiemme ansiota ja kuuluvat kulttuuriperintöömme. Niiden ansiosta Yhdysvallat on aina ollut erikoinen maa, jolla on ollut ainutlaatuinen tehtävä maailmassa järjestyneen vapauden ja itsehallinnon mallina antaen esimerkin vapaudesta ja edistäen sitä, mikäli mahdollista suostuttelemalla tai sitten aseilla, mikäli tämä on välttämätöntä.”
Nyt Obaman politiikka uhkaa kirjoittajien mukaan tätä poikkeuksellisuutta. Kuulostaa yllättävältä. Voiko tämä poikkeuksellisuus olla niin heiveröinen? Kyllä vain, herrat vakuuttavat. Tähän väitteeseen ei ole pakko ottaa kantaa, sen sijaan se selittää, tai ainakin heijastaa, USA:ssa viime vuonna käydyn vaalitaistelun jyrkkyyttä. Kirjoittajat eivät kuulu teekutsuliikkeeseen, heidän poliittinen painonsa on suurempi. Sen sijaan he syventävät tämän liikkeen argumentaatiota.
Kirjoittajat ovat itsekin ällistyneitä kaikista maansa saavutuksista.
Mistä siis kiikastaa? Obaman linjaukset ovat näin kaukaa katsottuina tuntuneet maltillisilta ja suuri osa hänen kannattajistaan on syvästi pettynyt siihen, että uudistukset ovat jääneet niin vaatimattomiksi. Mutta kirjoittajien mielestä ”pankkien pelastamiseen ja elvytykseen käytetyt rahat sekä suunnitteilla olevan terveydenhoitouudistuksen ja kasvihuonekaasupäästöjen rajoitusten edellyttämä puuttuminen maan talouteen ovat luoneet pelon perustavanlaatuisesta muutoksesta maassamme”. Ilmaisu on vähän koukeroinen, mutta sanoma on selvä ja eurooppalaista järkyttävä.
Maan hallitus ei siis olisi saanut estää Wall Streetin jättipankkien pelastamista konkurssilta tai maan ajautumista lamaan pankkikriisin seurauksena, se ei saisi järjestää kansalaisten terveydenhoitoa järkevällä tavalla tai pyrkiä ilmastovahinkojen pienentämiseen! Moni olisi tietenkin suonut pankkien tuhoutua, tämähän olisi toiminut varoittavana esimerkkinä koko alalle. Mutta voi hyvin kuvitella, että seuraukset koko maailmalle olisivat olleet hyvin mittavat.
Kirjoittajat tähdentävät, että kyse ei ole vain valtiontaloudesta, vaan paljon suuremmista arvoista: ”Amerikan tarkoitus ja sen kansan luonne”. He luovat historiallisen katsauksen, jonka mukaan maa jo ennen irtautumistaan emämaastaan oli maailman vapain maa, ja vähitellen myös maailman rikkain maa. He myöntävät tuloerojen olevan suuria, mutta heidän mukaansa maan köyhimmät tulevat paremmin toimeen kuin Euroopan köyhimmät. Maa on aina ollut demokraattisempi ja populistisempi kuin mikään muu maa.
He jatkavat vertailua Eurooppaan. Yli 70 prosenttia amerikkalaisista on ylpeitä maastaan – paljon suurempi osuus kuin Euroopassa. Amerikkalaiset ovat paljon uskonnollisempia kuin eurooppalaiset: heistä 75 prosenttia uskoo Jumalaan (vain 27 prosenttia ranskalaisista). Amerikkalaisten keski-ikä on paljon matalampi kuin eurooppalaisten. Heidän yhteiskuntansa on maailman edistynein ja se on maailman vanhin demokratia. Se on sotaa käyvä kansakunta, joka haluaa muuttaa maailmaa. Kirjoittajat ovat itsekin ällistyneitä kaikista maansa saavutuksista.
Sen vuoksi he ihmettelevät syvästi tähän maailman vapaimpaan yhteiskuntaan kohdistuneita moitteita. He ihmettelevät vasemmistolaisten kommentteja, joiden mukaan ”kaikissa muissa edistyneissä yhteiskunnissa on valtion järjestämää lastenhoitoa, aseidenkantorajoituksia, joukkoliikennejärjestelmiä tai muita sosialistisia ohjelmia tai muunlaisia vapautemme rajoituksia, joita olemme vuosikymmenten aikana viisaasti torjuneet”.
Nyt kirjoittajat epäilevät, ettei Obama tarpeeksi tarmokkaasti torju tällaisia ajatuksia. Heistä hän ei usko riittävän syvällisesti käsitykseen USA:n poikkeuksellisuudesta. Kun häneltä Euroopan kiertueellaan kysyttiin tästä, hän vastasi kyllä uskovansa siihen samalla tavoin kuin britit luultavasti uskovat brittien poikkeuksellisuuteen ja kreikkalaiset kreikkalaisten poikkeuksellisuuteen. Tämä vastaus oli kirjoittajien mielestä ehdottomasti liian laimea.
Obaman syntilista on pitkä. Hänen kaudellaan on esiintynyt haluja lisätä ammattiliittojen mahdollisuuksia saada uusia jäseniä ja antaa ympäristöviranomaisille oikeus rajoittaa hiilidioksidipäästöjä. Näin vaikeutettaisiin liike-elämän toimintaa.
Ulkopolitiikka taas on muuttunut liian pehmeäksi. Obama käyttää ainoastaan suostuttelua, ei uhkauksia. Tällainen linjahan ei toimi, sen osoittavat Palestiina-neuvottelut (kirjoittajat eivät käytä tätä esimerkkiä).
Lowry ja Ponnuru käyttävät Eurooppaa varoittavana esimerkkinä:
”Euroopassa näemme sivilisaation, joka ei ole valmis puolustamaan itseään: kansakunnat jotka ovat luopumassa itsemääräämisoikeudestaan, kulttuurit jotka ovat astumassa sivuun antaakseen tilaa vieraalle uskolle, kansat jotka eivät enää tee kaikkein mielekkäintä sijoitusta tulevaisuuteensa hankkimalla lapsia. On tunne, että historia on ohi ja että eurooppalaiset ainoastaan odottavat jonkun sammuttavan viimeisen valon Louvren viimeisessä galleriassa.”
Kansan kapina Obaman linjauksia vastaan osoittaa, että ”amerikkalaiset eivät ole valmiita suosiolla astumaan tähän yöhön”.
Ilmankos tämä taistelu on niin kovaa, ja eurooppalaisille niin absurdia – taitaa olla taistelun aika pahoja mörköjä vastaan.
uutiskirje 