Mikä olisi tavallista arkeaan elävän ihmisen peloista pahin? Läheisen kuolema tulee mieleen, mutta eikö vielä pahempaa ole, jos tämä katoaa täysin jäljettömiin. Yhteys puhelimeen katkeaa, pankkikortin käyttö on loppunut. Ei pihaustakaan.
Psykologisen jännityksen taitaja Tuire Malmstedt pelaa tällä asetelmalla uudessa dekkarissaan Luusaari.
Kirjan alku on todella hätkähdyttävä. On 22.7.2011 Norjan työväenpuolueen nuorten kesäleirillä. Kesän idylli ja kahden nuoren rakkaustarina päättyy äkkiarvaamatta joukkomurhaajan luoteihin. Äärioikeistolainen Anders Behring Breivik murhasi kahdessa iskussa 77 ihmistä.
Kammoalun jälkeen siirrytään Jyväskylään vuonna 2021. Malmstedtin edellisistä kirjoista tutut rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo selvittävät nuorten ihmisten katoamisia. Heidän kohdallaan on toteutunut juuri pahin pelko. Ei mitään jälkiä. Kadonneita ei yhdistä mikään, ei ikä, sukupuoli, eikä muukaan tausta. Sitten poliisi alkaa saada sieppaajalta viestejä, joissa on kadonneen kuva, teksti ”Elossa, vielä” sekä yleensä kaksi numeroa.
Vahvan alun takia lukija kuitenkin tietää, että Jyväskylän katoamiset liittyvät jotenkin kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneeseen joukkomurhaan. Miten Malmstedt onnistuu näiden kahden yhdistämisessä, se on Luusaaren keskeinen jännityksen kohde, koska dramaattisista lähtökohdista huolimatta teos ei juuri värisytä.
Olen lukemattomissa dekkariarvioissa moittinut kirjassa olevan liikaa sivuja, ja siten löysää kerrontaa. Nyt on päinvastoin. Tuire Malmstedt juoksuttaa tarinaa kuin maileri. Se etenee vauhdilla, mutta ei pysähdy juuri lainkaan siihen, mikä värisyttäisi eniten: vankien ja heidän omaistensa pelkoon, tuskaan ja epävarmuuteen. Huumattujen ja sitten siepattujen vankien luona tehdään lyhyitä piipahduksia, omaisia tavataan vain, kun poliisit puhuttavat heitä.
Luusaari ei kosketa. Se vie pohjaa pois koko teokselta.
Entä poikkeuksellisen julman murhaajan motiivi? Miten Norjan tapahtumien liittäminen tähän teokseen onnistuu Malmstedtilta? Siinä ja siinä. Eihän tällaisen dekkarin voi olettaakaan olevan täysin realistinen, mutta lukijan pitää tuntea tapahtumien olevan mahdollisuuksien rajoissa. Tässä Malmstedt onnistuu paremmin. Koska arvoituksen ratkaisua säästellään aivan viimeisille sivuille, siitä ei tässä voi sanoa oikeastaan yhtään enempää. Tosin murhaajan arvaa jo ennen kuin hänet paljastetaan, mutta motiivi, se selviää vasta lopussa.
Kunnianhimoinen aihe ei nyt saanut ihan ansaitsemaansa käsittelyä. Luusaaressa on sellaista kerronnallista kepeyttä, joka ei oikein sovi näin rankkaan aiheeseen. Henkilöiden käytös taas on osittain niin epäloogista, että sekin laskee vaikutelmaa.
Tuire Malmstedt: Luusaari. 304 sivua, Aula & co.
uutiskirje 