Parin vuoden dekkaritauon jälkeen kansainvälistäkin menestystä saavuttanut Max Seeck palaa uuden hahmon ja sarjan parissa teoksessa Merkitty. Päähenkilö on nyt taidegalleristi Milo Perho, joka on jättänyt uransa suojelupoliisissa, mutta avustaa poliisia profiloijana.
Ennakkotiedot uuden sarjan avausosasta eivät suoraan sanoen innostaneet. Taas sarjamurhaaja, jonka murhasarja on poliisia härnäävä peli, ja profiloija, joka on todennäköisesti jollain lailla omituinen, mutta juuri tällä yhdellä saralla nero. Ei siitä ole kuin pari viikkoa, kun Arttu Tuominen käynnisti samantapaisen pelin Delta-sarjan päättävässä Lavastajassa, ja ylipäätään sarjamurhaaja-teema tuntuu loppuun kuluneelta.
Kahdeksan vuotta sitten aloittanut ja heti huipulle noussut Seeck on kuitenkin aiemmissa teoksissaan näyttänyt, että hän ei hae menestystä helpoimman eikä kuluneimpien kaavojen mukaan. Huoli siis pois: Merkitty on taas hieman erilainen Seeckin dekkari ja sellaisena laatutyötä. Enemmänkin: suoranainen taidonnäyte siitä, miten moneen kertaa käsiteltyyn kuvioon voi puhaltaa uutta henkeä ja nostattaa jännitystä älyllä, ei brutaalilla väkivallalla.
Sarjamurhaajajännärissä tarvitaan tietysti alussa ruumis. Bobbyksi itseään kutsuvalla murhaajalla on kaksi tavaramerkkiä. Hän maalaa uhrinsa valkoiseksi tai mustaksi ja uhrin henkitorveen on sullottu shakkinappula. Heti alussa käy selväksi, että Bobby pelaa jonkinlaista shakkipeliä poliisin kanssa. Nimimerkkikin viittaa maailmanmestari Bobby Fisheriin.
Lähtökohtiin nähden Seeck kutoo tarinaansa rauhallisesti, jopa arkisesti. Milon lisäksi juttua tutkii Helsingin poliisin vakavien rikosten yksikkö, josta Milolle läheisin on rikoskomisario Minka Laine. Ryhmää johtaa rikosylikomisario Kalle Åvist.
Pelottelun ja säntäilyn sijaan Seeck rakentaa huolellisesti henkilökuvia Milosta ja koko poliisin tutkintaryhmästä. Välillisesti siihen kuuluu myös Milon patologiäiti, jonka kanssa hän pystyy olemaan ainoastaan ammatillisessa suhteessa. Välit ovat menneet poikki syystä, joka selviää vähitellen.
Sarjamurhaajajännäriksi itse sarjamurhaaja esiintyy Merkityssä vähän ja harvakseltaan. Ruumiitakaan ei tule monta. Murhien tekemistä Seeck ei kuvaa ollenkaan, vain niiden seurauksia. Hitaasta etenemisestä huolimatta jännitys kasvaa ja tiivistyy. Seeck osoitti taitonsa tunnelman luojana jo edellisessä dekkarissaan Loukko, joka muuten oli aivan erilainen kuin Merkitty.
Valitsemastaan linjasta Seeck pitää johdonmukaisesti kiinni loppuun asti. Ei tule suurta loppunäytöstä, jossa kaikki ratkeaa. Tulee pieni, jopa intiimi, joka tarjoaa viimeisen yllätyksen sillekin, joka on jo arvannut murhaajan.
Sarjamurhaajasta voi siis kirjoittaa älykkäästi, ennakko-odotuksia uhmaten ja roiskimatta verta ja kauhua lukijan silmille, jos osaa. Max Seeck osaa. Hän on rakentanut jännäristään shakkia jäljittelevän pelin, jonka avautuminen tuottaa suurta nautintoa. Mikä mielikuvitus, mikä shakin yksityiskohtien tuntemus, mikä kertojan taito.
Päähenkilö Milokaan ei ole mikään kummajainen. Erikoista hänessä on vain vaimon kanssa solmittu seksielämää koskeva sopimus. Muuten tavallinen heppu, joka kävelyttää Banksy-koiraa ja nauttii silloin tällöin lasillisen tai pari hyvää viskiä.
Max Seeck on ensimmäisestä jännäristään Hammurabin enkelit lähtien sanonut suoraan tavoittelevansa kaupallista kansainvälistä menestystä. Kun sitä ei kansainvälisiä kuvioita käsittelevillä trillereillä tullut, hän vaihtoi psykologiseen jännityksen. Jessica Niemi -sarjalla menestystä tuli, mutta nyt neljän kirjan jälkeen Seeck pisti sen sarjan poikki tai ainakin tauolle ja aloitti uuden. Tätä uusiutumishalua ja -kykyä sekä riskinottoa ei voi kuin kunnioittaa.
Lisäksi jokainen uusi askel on ollut taiteellisestikin onnistunut. Viime vuonna parhaan pohjoismaisen dekkarin Lasiavain-palkinnon saaneella Max Seeckillä on kultainen kosketus suomalaiseen jännityskirjallisuuteen.
Max Seeck: Merkitty. 400 sivua, Tammi.
uutiskirje 
