Ottawan sopimus henkilömiinojen kieltämisestä saatiin aikaiseksi 27 vuotta sitten. 164 valtion ratifioima sopimus on kattavimpia ja menestyksekkäimpiä kansainvälisiä aseistariisuntasopimuksia. Sopimus on säästänyt jo kymmeniä tuhansia ihmishenkiä, kun siviilien mahdollisuus astua miinaan on oleellisesti vähentynyt. Miinakenttiä on ympäri maailmaa raivattu, eikä uusia miinakenttiä ole Myanmaria ja Ukrainaa lukuun ottamatta kylvetty. Miinakuolemien määrä on enää kuudennes siitä, mitä se oli vielä 1990-luvulla.
Vaikka kaikki EU-maat ovat sopimuksen ratifioineet, niin suurin aukko sopimuksen kattavuudessa on kolmen suurvallan poissaolo. Bidenin Yhdysvallat ei kuitenkaan ole jatkanut miinojen valmistamista ja on tähän asti kunnioittanut sopimuksen määräyksiä, eikä henkilömiinoilla ole Kiinan ja Venäjän sotilaallisessa varustelussa erityisempää roolia. Näiden maiden pysyminen sopimuksen ulkopuolella liittyykin enemmän siihen, että ne suurvaltoina suhtautuvat vastahakoisesti kaikkiin niiden suvereniteettia rajoittaviin sopimuksiin.
Kaikkien pienempien maiden ja tietenkin myös Suomen etu on pitää kiinni sääntöpohjaisesta ja sopimusten kunnioittamiseen perustuvasta kansainvälisestä oikeusjärjestyksestä ja vahvistaa sitä. Se, että kaikki eivät sitä kunnioita – kuten Venäjä ja Israel –, ei perustele sitä, että muidenkin tulisi irtaantua siitä. Seuraukset voisivat olla kohtalokkaita koko kansainväliselle oikeusjärjestelmälle ja pyrkimyksille rajoittaa ja estää sodan tuhoja.
”Poliittiset syyt näyttelevät keskustelussa paljon suurempaa roolia kuin sotilaalliset perusteet.”
Kun Suomessa nyt on noussut voimakas liike, joka haluaa Suomen irtautuvan Ottawan sopimuksesta, näyttelevät poliittiset syyt keskustelussa paljon suurempaa roolia kuin sotilaalliset perusteet.
On muistettava, ettei Suomi ollut sopimuksen ensimmäisten allekirjoittajien joukossa vaan liittyi siihen viimeisenä EU-maana vasta vuonna 2011. Se, että Suomi näin pitkään harkitsi asiaa johtui siitä, että päätös haluttiin tehdä Suomen puolustusvalmiuksia heikentämättä. Toisin kuin monet muut maat Suomi ei kylmän sodan päättymisen jälkeen ajanut alas puolustustaan eikä luopunut yleisestä asevelvollisuudesta.
Päätökseen oltiin valmiita sen jälkeen, kun oli sovittu ylimääräisestä 200 miljoonan euron rahoituksesta korvaaviin hankintoihin, jotka tarkoittivat panssarimiinojen modernisointia, muutoksia entisten viuhkamiinojen käyttötavoissa sekä muun muassa lennokkeihin liittyvää teknologiaa.
Silloinen puolustusvoimien johto oli tyytyväinen ratkaisuun ja vielä edellinen puolustusvoimien komentaja Kivinen katsoi asian loppuun käsitellyksi. Syy siihen, että se nyt on nostettu tällä tavoin keskusteluun, on pääosin poliittinen ja psykologinen, eli se, miten sotapelkoiset ja sotahaluiset ovat yhdistäneet voimansa näyttääkseen inhonsa ja pelkonsa aggressiivisen Venäjän rikollisen käyttäytymisen johdosta. Tämä koskee erityisesti somen alamaailmaa.
On toki muitakin sopimuksilla kiellettyjä asejärjestelmiä kuten napalm, biologiset aseet, hermomyrkky, sokeuttavat aseet tai jopa ydinaseet, joita joku voi pitää hyödyllisenä tapana vahvistaa puolustustamme. Nykyiseen keskustelukulttuuriin näyttää kuuluvan, että sopimuksista luopumisen etuja epäileviä nimitellään maanpettureiksi ja putinisteiksi.
Tapa, millä tavoin miinakeskustelua leimakirves kädessä nyt käydään, kalvaa sitä kansallista yhtenäisyyttä perusarvojemme puolustamiseksi, joka on Suomen turvallisuuden merkittävin tekijä. Tämä koskee myös niitä poliittisia toimijoita, jotka eivät itse tällaiseen kielenkäyttöön ryhdy mutta antavat sille vähintään puuttumattomuudellaan tuulensuojaa.
uutiskirje 