”Uhri rojahti varpujen sekaan. Tömähdys nostatti ilmaan kevyttä siitepölyä, joka pian laskeutui ruumiin päälle. Sielu sammui. Tuulenvire pyyhkäisi pölyt kasvoilta ja silitti sen jälkeen poskea kuin lohduttaen. Ihon terve punakkuus valui hitaasti elimistöstä samaa tahtia kuin ympärillä olevien mäntyjen varjot liikkuivat metsänpohjaa pitkin. Kostea sammal ja viileä maa-aines karkottivat lämmön ensin raajoista ja lopulta riisuivat sen koko ruumiista.”
Sanna Kotajärven toisen dekkarin Valon vapahtajat prologi valpastuttaa. Onko väkivaltaista kuolemaa koskaan ennen kuvattu yhtä ilmaisuvoimaisesti ja samalla näin runollisesti? En ole lukenut Kotajärven Pimeydenkylväjät-sarjan ensimmäistä osaa Pimeän peto, joten odotin takakannen perusteella melko tavanomaista synkkää poliisidekkaria. Kotajärvi ottaa kuitenkin heti alussa luulot pois. Raisiolainen bioanalyytikko ei tyydy helppoihin ratkaisuihin.
Heti kirjan ensiriveillä henkensä menettävä Asko Raitakari on tunnettu riidankylväjä sekä työpaikallaan että päättymässä olevassa avioliitossaan. Perintösotkujen takia Rantakarin melkein ex-vaimo Maarit Santanen on ainoa, joka hyötyy hänen kuolemastaan.
Mutta mitä Rantakari edes teki laitilalaisessa metsässä, jossa käyneet ihmiset ovat kertoneet oudoista aistimuksistaan?
Turun poliisilaitoksen rikostutkija Kasper Rahkolan huomio kiinnittyy surmapaikan lähellä sijaitsevaan eristäytyneeseen uskonnolliseen lahkoon, vaikka päällikkö käskee sen sijaan keskittymään uhrin lähipiiriin. Sieltä ne syylliset yleensä löytyvät.
Se onkin melkoinen lahko. Vanhatestamentillisia uhrimenoja järjestävän Jeesuksen jälkeläisten vapahtajayhteisön pienen piirin jäsenet on saatu uskomaan, että he todella ovat ristiinnaulitun suoria jälkeläisiä, ja Herodeksen jälkeläiset taas vainoavat heidän alle kaksivuotiaita lapsiaan. Yhteisöä johtava Elias Tuominen sanoo sen oppien perustuvan alkuperäisiin teksteihin, jotka ovat monista syistä jääneet pois Raamatusta.
Kaikki olemassa olevat jälkeläiset on nyt saatu koottua maatilalle, jonka yhteyteen on vuosien myötä rakennettu lisää taloja ja muita rakennuksia odottamaan suurta tehtävää.
Sanna Kotajärvi yhdistelee taitavasti lähes kaikista poliisiromaaneista tuttua rikostutkintaa ja värisyttäviä kohtauksia. Valon vapahtajissa on vahva tunnelma, jota lisää poikkeuksellisen taitava ilmaisu kautta koko teoksen.
”Vaikka ilta hätisteli jo tulollaan ja kertoi pienin vihjein metsälle tuovansa lopulta yön pimeyden, eteni se liian hitaasti Kasperin makuun”, alkaa jakso, jossa Kasperi työparinsa Toni Rekolan kanssa valmistautuu vakoiluretkelle yhteisön maille toukokuun illassa.
Vihjeet ovat vahvat siihen, mistä suunnasta Asko Raitakarin tappaja löytyy ja ampujankin arvaa jo paljon ennen loppua. Ne eivät kuitenkaan ole olennaisimpia asioita. Kotajärvi on järjestänyt teokseensa huipennuksen, joka todella tuntuu. Ja ikään kuin muistutuksena siitä, että mikään ei ole yliampuvaa Valon vapahtajissa, poliisien jutustelussa muistellaan aiempia Suomessa vaikuttaneita lahkoja, joiden oppeja voi huoletta kutsua pähkähulluiksi.
Kasper kutsuu pimeydenkylväjiksi niitä, jotka rienaavat sääntöjä, sortavat muita ja haluavat levittää kitkerää mustaa pelkoa ja valtaansa joka puolelle.
Sanna Kotajärvellä on varmat otteet, mahtava mielikuvitus ja erityinen kertojan taito. Eihän silloin voi syntyä muuta kuin tavallista parempi dekkari.
Sanna Kotajärvi: Valon vapahtajat – Pimeydenkylväjät 2. 309 sivua, Into 2025.
uutiskirje 