Portugalilaisten siirtomaaisäntien Intiaan tuomien afrikkalaisorjien jälkeläiset, siddit ovat vuosisatojen syrjinnän jälkeen siirtymässä yhteiskunnan reuna-alueilta lähemmäs valtavirtaa.
Ensimmäiset afrikkalaiset orjat saapuivat Intiaan 1000-luvulla muslimivalloittajien myötä, jo ennen portugalilaisten maailmanvalloitusta. Heidät tiedettiin oivallisiksi sotilaiksi ja jotkut heistä nousivat mogulivallan aikana upseereiksi ja jopa kenraaleiksi. Useimmat pysyivät kuitenkin köyhinä ja hyväksikäytettyinä.
Orjista maatyöläisiksi
Kun portugalilaiset perustivat 1400-luvulla Goan, Damanin ja Diun siirtomaakeskukset, he toivat tullessaan tuhansia orjia Afrikan kaakkoisrannikolta. Orjat myytiin paikallisille intialaisvaltiaille. 1800-luvun alussa orjuus Intiassa lakkautettiin ja barbaarisen kohtelunsa säikäyttämät entiset orjat pakenivat uuden vangitsemisen pelossa nykyisen Karnatakan osavaltion alueen syviin metsiin.
Siddit elivät aikansa metsissään metsästäjä-keräilijöinä, kunnes gowdat törmäsivät heihin ja alkoivat houkutella töihin maatiloille.
Siddit oppivat alkuperäiskansa gowdilta maanviljelystaitoja siinä määrin, että vaihtoivat metsästyksen ja keräilyn palkkatyöhön gowdien maatiloilla ja omien pienten maatilojen hoitamiseen metsissä. Siddit olivat eteviä maanviljelijöitä ja kovia työntekijöitä, mutta lukutaidottomuutensa ja tietämättömyytensä vuoksi heiltä huijattiin palkkoja ja kokonaisia maatiloja.
Alimpien alapuolella
Kun Intian itsenäisyys koitti vuonna 1947, valtio alkoi perustaa kouluja kyliin. Siddi-lapset kuitenkin häädettiin usein kouluista ja ylipäätään siddit asettuivat sosiaalisella arvoasteikolla jopa kastittomien alapuolelle. Kastijärjestelmässä ylempänä olevat eli käytännössä kaikki muut välttivät kosketuksia siddien kanssa.
Tilanne muuttui vuonna 2003, kun siddeille myönnettiin virallisen vähemmistöheimon asema. Kolme vuotta myöhemmin he saivat myös metsissä asuvalle heimolle kuuluvan oikeuden kerätä ja myydä kaikkea metsästä löytyvää, paitsi puutavaraa. Jokainen siddi-perhe saa sosiaaliapua monsuunikuukausien aikana, jolloin maatyötä ei ole tarjolla.
Vain rumpu muistuttaa menneestä
Siddeillä ei ole eläviä muistoja afrikkalaisesta alkukodistaan, mutta heillä on dammami-rumpu. Ontosta puusta ja lampaan ja vuohen nahasta tehty rumpu on ainoa esine, jonka orjalaivoihin pakatut toivat mukanaan Afrikasta. Lahjakkaiden muusikkojen ja tanssijoiden maineessa olevat siddit soittavat dammamia edelleen, ja se on juhlissa esitettävien laulujen välttämätön säestäjä.
Metsästäjä-keräilijävaiheen peruina siddit keräävät yhä taitavasti hunajaa ja mehiläisvahaa, hallitsevat mehiläistarhauksen ja luonnonvaraisten kasvien hyödyntämisen herkkujen, juomien ja rohtojen valmistamisessa.
1980-luvulla Intian urheiluviranomaiset metsästivät lahjakkuuksia syrjäseuduilta ja sieltä löytyneet siddi-lahjakkuudet koulutettiin edustamaan Intiaa urheilukilpailuissa. Siddien ruumiinrakennetta pidettiin luontaisen atleettisena.
Sulautua sekoittumatta
Siddejä elää Karnatakan lisäksi Gujaratissa ja pieniä määriä myös eri puolilla Pakistania. Kaikkialla siddit ovat omaksuneet valtaväestön tavat, kielet ja uskonnon, joten Karnatakan siddit ovat enimmäkseen hinduja ja Gujaratin muslimeja. Ulkoisesta ympäristön kulttuuriin sulautumisesta huolimatta siddit esimerkiksi avioituvat useimmiten siddien kanssa, eivätkä sekoitu valtaväestöön.
Siddien pääasiallinen elinkeino on edelleen maatyöläisyys, mutta lukutaidon myötä jotkut siddit ovat edenneet paremmin palkattuihin töihin: yhteisön kohtaamasta syrjinnästä huolimatta on olemassa siddi-opettajia, -elokuvanäyttelijöitä ja -yrittäjiä.
Uusi elinkeino
Aivan uutena elinkeinona Kansallinen maaseutuelinkeinovaltuuskunta on perustanut Lingadbaelin kylään kotimajoituksia, joita pyörittää siddi-naisten oma-apuryhmä Nisarga Sparsha. Kotimajoitushanke on nimetty rummun mukaan Damamiksi.
Aluksi siddit pelkäsivät, että kotimajoittaminen nakertaisi heidän kulttuuriaan. Suyatrin, bengalurulaisen sosiaalisen yrityksen välityksellä valtuuskunta kuitenkin onnistui vakuuttamaan siddit hankkeen hyödyllisyydestä.
Manjunath Siddi antoi maata majojen rakentamiseen ja houkutteli muut yhteisön jäsenet mukaan. Nykyään hän toimii kylään saapuvien vieraiden oppaana. Aluksi siddeille opetettiin muun muassa sähkö- ja puutöitä, jotta he pystyisivät huolehtimaan majoista.
– Veimme heidät Keralaan, jossa paikalliset naiset pyörittävät kotimajoitusta. Siddeille opetettiin hygienian perusteita ja ruuan tarjoilua, Sumesh Mangalassery Suyatrista kertoo.
Rauhaa ja sähkökatkoja
Majoitusta varten rakennetut majat edustavat perinteistä savitiiliarkkitehtuuria, johon siddit ovat erikoistuneet. Tilavissa huoneissa on kuitenkin nykyajan mukavuudet. Naiset ovat koristelleet majat käsin kalkkiliidulla maalaamillaan kuvilla, jotka esittävät hahmoja siddien kansantarinoista.
Lingadbael vetoaa matkailijoihin rauhallisuudellaan, mutta syrjäisyydellä on haittapuolensakin. Sähkönjakelu ei ole luotettavaa eikä alueella ole matkapuhelinverkkoa. Aina sähköjen katketessa katkeaa myös wifi-yhteys. Lingadbaeliin ei myöskään ole julkista liikennettä.
Kylässä suunnitellaankin aurinkoenergian hyödyntämistä. Lisäksi suunnitteilla on esiintymislava. Yhteistyössä ekoturismin kehittämislautakunnan kanssa vehreää kylää aiotaan markkinoida ihanteellisena lintubongaus- ja tähtien tuijottelukohteena.
lehti 