Kirjoitin itse aikoinaan kuusi ällää. Kirjoitin kuusi ainetta, ja tuohon aikaan kuusi ällää oli käsite, final boss ja ylpeyden aihe. No mitä siitä seurasi minulle? Muutaman sadan euron stipendin lisäksi ahdistusta, turhia sukulaisten odotuksia suuresta menestyksestä ja epärealistiset käsitykset omista kyvyistä. Mitä siitä seurasi ihmisille ympärilläni? Monien mielestä olin aika ärsyttävä, luulin liikoja itsestäni ja olin huonosti saatavilla koska käytin paljon aikaa pelkästään kirjojen pänttäämiseen.
Nykyään mediassa on standardijuttu joka kevät, joka menee suunnilleen näin: “Havu-Mirella kirjoitti 27 laudaturia huippulukiosta ja tähtää bisnespomokouluun – Ajoin itseni loppuun mutta nyt minulla on sentään joku todiste että olen todella elossa”.
Mitä tarkoitusta tällaiset jutut palvelevat? Nähdäkseni niiden tarkoitus on pitää yllä ajatusta huippuyksilöstä, joka kovalla työllä kykenee suorituksiin, jotka ovat parempia kuin kenenkään muun. Niiden tarkoitus on ikään kuin kannustaa ihmisiä, että tässä on tämä esikuva, sinun kannattaa seurata hänen oppejaan menestykseen. Ja samalla ne vähän piilossa sanovat myös, että jos et saanut hyvää tutkintotodistusta, se taitaa olla ihan oma syysi että et yrittänyt tarpeeksi.
Mietitään vaikka, miten omat kuusi laudaturiani syntyivät. Lyhyesti: olen aina ollut hyvä koulussa. Meillä on kannustettu kotona lukemaan. Olen vähävaraisesta perheestä, mutta meillä on suvussa myös pitkä linja tohtoreita ja professoreita. Sain ylioppilaskirjoitusten aikaan keskittyä lukemiseen, minua ei häiritty, minun ei pitänyt hoitaa pikkusisaruksia tai huolehtia krapulaista isää aamulla töihin. Minun annettiin aina ymmärtää, että pystyn mihin vaan. Mikään tästä ei ole sattumaa, enkä koskaan kuvittelisi, että kaikki on jotenkin “omaa ansiotani”.
Jos ylipäätään katsotaan Suomen kehitystä, on selvää että koulutus periytyy yhä enemmän. OECD:n raportin mukaan Suomessa korkeakoulututkinto on 60 prosentilla niistä 25–64-vuotiaista, joiden vähintään toisella vanhemmalla on korkeakoulutus. Sen sijaan korkeakoulutettuja on vain 30 prosenttia niistä 25–64-vuotiaista, joiden vanhemmilla ei ole korkeakoulututkintoa.
Arvaapa, onko molemmilla vanhemmillani korkeakoulutus. Jep, kyllä on.
Voit katsoa kolumnin alta myös videomuodossa:
Ja niin periytyy muuten tulotasokin. Suomessa tulotason periytyminen oli voimakasta 1960-luvulle saakka, mutta sitten asia alkoi tasoittua paljolti hyvinvointivaltio- ja koulu-uudistusten ansiosta. 1990-luvulta on taas menty huonompaan suuntaan, ja erityisesti kaikkien rikkaimpien ja kaikkein köyhimpien tulotaso siirtyy eteenpäin lapsille.
Samaan aikaan kun me kerrotaan itsellemme tarinaa yksilöylioppilaan huikeasta menestyksestä, tilastot viittaavat ihan toiseen suuntaan. Kaikki tuhannen ällän ylioppilaat eivät ehkä olekaan ansainneet ihan omalla työllään asemaansa. Ja vaikka osa tietenkin onkin, tällaisten tarinoiden kertominen ohjaa koko ajan huomiota pois olennaisesta: että ihmisten asema yhteiskunnassa periytyy koko ajan vahvemmin.
Tämä kaikki liittyy suoraan asiaan, joka on ollut nykyhallituksen suuren kiinnostuksen kohteena, eli perintöveron poistoon. Tätä perustellaan sillä, että esimerkiksi perheyritysten sukupolvenvaihdokset sujuisivat helpommin ilman verotaakkaa. Puhutaan myös vaikka kesämökeistä ja muista sukutaloista, jotka olisi reilua voida siirtää ilman että lapset joutuvat maksamaan ylimääräistä taloista jotka tuottavat heille vain kustannuksia.
Mutta oikeastihan perintövero nimenomaan vahvistaa sitä, että ne joilla on rahaa voivat jättää sitä vielä enemmän lapsilleen. Ne, joilla menee hyvin pärjäisi siis jatkossa vielä paremmin. Esimerkiksi kahden työttömän vanhemman perhe ei lapselleen paljoa perintöä jätä. Perintövero nimenomaan palvelee ihmisiä, joilla on jo jotain, joilla menee jo hyvin.
Toivotan joka tapauksessa onnea kaikille koulusta valmistuville. Te valmistutte Suomeen, jossa yhä useamman kohtalo on määrätty etukäteen taustan perusteella. Toivonkin, että mahdollisimman moni käyttäisi älynlahjojaan ja kykyjään myös siihen, että tämä kehitys yhteiskunnassa muuttuisi. Olisi hienoa, jos huomiomme olisi siinä, että mahdollisimman moni ihan tavallisesta vaatimattomasta taustasta nouseva voisi pärjätä yhteiskunnassa.
Ja lehdet voisivat enemmän kirjoittaa myös siitä, että joku joka on joutunut auttamaan krapulaisen isän aamulla töihin ja hoitamaan pikkusisaruksiaan kaikesta huolimatta sai koulun käytyä. Se nimittäin oikeasti vaatii ihmiseltä paljon.
uutiskirje 
