KU: Euroopassa on käynnissä voimakas käänne oikealle. Laita- tai äärioikeistoksi kutsutut voimat nostavat suosiotaan melkeinpä joka maassa. Akatemiatutkija Timo Miettinen, miksi tyytymättömyys näkyy enemmän oikeiston nousussa kuin vasemmiston? Näyttäytyykö äärioikeisto jollain tapaa suuremmalta muutoksen tekijältä?
Timo Miettinen: Viime vuosikymmeninä oikeistopopulismi tai radikaalioikeisto on onnistunut kehystämään tyytymättömyyttä ennen kaikkea hallinnan, aseman, rajojen ja kansallisen yhteisön kriisinä. Vasemmiston protestikieli taas on liittynyt eriarvoisuuteen, työhön, julkisiin palveluihin ja niin edelleen.
Jostain syystä oikeiston tarina puhuttelee tällä hetkellä enemmän. Ajattelen, että yksi keskeinen tekijä liittyy säilyttämisen ja uudistamisen suhteeseen. Oikeiston konservatiivinen tarina nojaa nostalgiaan ja perinteen puolustamiseen, mutta se kykenee usein esittämään tämän luonnollisen järjestyksen tai menetetyn hallinnan palauttamisena.
Vasemmiston projekti näyttäytyy monessa paikassa nykyisten instituutioiden, julkisten palveluiden ja hyvinvointivaltion saavutusten puolustamisena. Populismi ei näe niissä jatkuvuutta tai luonnollisuutta – ne ovat perusteettomia erivapauksia. Suomessa tämä näkyy vaikkapa järjestösektoria koskevassa keskustelussa.
Kun taloudessa menee huonosti, populismi löytää syyllisen helpommin näistä vasemmiston säilyttävistä rakenteista.
Vasemmisto puhuu paljon, kuinka nykyisen järjestelmän hyviä asioita pitää säilyttää ja korjata. Saksassa oikeisto puhuu esimerkiksi, kuinka Saksan pitää olla jälleen Saksa. Näyttäytyykö oikeisto jollain tapaa radikaalimmalta?
Jos eron tiivistää filosofisesti, vasemmisto haluaa usein säilyttää jotain rakennettua: oikeuksia ja yhteiskunnallisia järjestelmiä, jotka on luotu poliittisesti. Oikeisto taas pyrkii esittämään puolustamansa järjestyksen luonnollisena: perheenä, kansakuntana, sukupuolena, perinteenä – jopa biologisena tosiasiana.
Tämä asetelma on hyvin vanha. Se ulottuu ainakin Ranskan vallankumoukseen ja sen vastareaktioihin. Vallankumouksen perintöön kuuluivat ajatus yksilön oikeuksista ja poliittisesta tasa-arvosta. Ne merkitsivät vapautumista. Konservatiivinen kritiikki on alusta asti väittänyt, että tällaiset vapaudet ovat keinotekoisia: ne rikkovat luonnollisia yhteisöjä, ja perinteisiä sidoksia, joiden varassa yhteiskunta pysyy koossa.
Tämä selittää myös sen, miksi osa uusoikeistosta hakee tukea rotua, perimää tai älykkyyttä koskevista hierarkioista. Kun poliittiset väitteet puetaan biologisiksi faktoiksi, yhteiskunnalliset erot alkavat näyttää luonnollisilta. Maailmanjärjestys ei vaikuta poliittiselta valinnalta. Se on kiveen hakattu välttämättömyys, jota on turha yrittää muuttaa.
Perinteiset keskustaoikeistolaiset ja -vasemmistolaiset ovat pulassa eri puolella Eurooppaa. Esimerkiksi Saksassa sosiaalidemokraattien kannatus on enää 12 prosentin luokkaa. Kertooko tämä nykyisen järjestelmän kriisistä vai onko näkemys järjestelmäkriisistä liioiteltu?
Keskustaoikeiston perinteinen lupaus on murtumassa kahdesta syystä.
Ensimmäinen syy on taloudellinen. Poliittisen keskustan menestys on nojannut jatkuvaan kasvuun, vakauteen ja asiantuntijahallintoon, joka ratkoo ongelmia ilman draamaa. Viimeisen 15 vuoden kriisit – finanssikriisistä sotaan – ovat kuitenkin syöneet uskon tähän malliin. Maltillinen hallinnointi näyttää nyt voimattomalta. Perinteinen vastuullisuuspuhe ei pure.
Toinen syy on poliittinen. Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali demokratia pyrki tietoisesti rajaamaan ja kaventamaan poliittista tilaa perustuslaeilla ja vastaavilla järjestelyillä, jotta historian kauhut eivät toistuisi. Nyt tämä ajattelutapa on kriisiytynyt – neutraliteettiin ei enää uskota. Poliittinen keskusta on ankkuroitunut järjestelmään, joka ei salli irtiottoja aikana, jona äänestäjät kaipaavat muutosta.
Järjestelmän vartijan rooli on vaikea aikana, jolloin usko järjestelmään on koetuksella.
Nykyisessä keskustelussa toistuu ajatus jonkinlaisesta lopullisuudesta: että järjestelmä on saavuttanut päätepisteensä eikä muutos ole enää mahdollinen. Tätä olet käsitellyt myös kirjassasi. Tämä pysyvyyden ja muuttumattomuuden oletus on kiinnostava, sillä todellisuudessa mikään järjestelmä ei ole lopullinen.
Tässä on olennainen jännite. Demokratia perustuu ajatukseen avoimesta tulevaisuudesta: siihen, että yhteiskuntaa voidaan muuttaa, korjata ja suunnata uudelleen. Lopullisuuden narratiivi kaventaa tämän mahdollisuuden. Se esittää nykyisen järjestyksen päätepisteenä, jonka ulkopuolella ei ole enää uskottavaa poliittista horisonttia.
Kriisien aikakausi tekee tämän ristiriidan näkyväksi. Jos poliittinen järjestelmä nojaa jatkuvuuden ja lopullisuuden mielikuvaan, sen on vaikea käsitellä tilanteita, joissa itse järjestelmän perusta joutuu paineen alle. Kriisit muistuttavat, että mikään poliittinen järjestys ei ole valmis tai lopullinen.
Sinulta on syksyllä ilmestymässä kirja, joka käsittelee nationalismia. Koska toimittajat tykkäävät kärjistyksistä, kysyn kirjaasi peilaten. Miten tämä uusi nationalismin aalto eroaa aiemmasta?
Kirjani peruspointti liittyy nationalismin muutokseen. 1800-luvun Euroopassa nationalismi oli monessa tilanteessa edistyksellinen voima. Se repi auki imperiumeja, työnsi vanhat dynastiat puolustuskannalle ja haastoi ajatuksen, jonka mukaan valta perustui viime kädessä Jumalaan, sukuun tai perittyyn asemaan. Nationalismi toi politiikkaan kansan historiallisena toimijana.
Sitten tämä kieli muuttui. 1900-luvulla nationalismista tuli yhä useammin pysähtyneisyyden, rajojen ja ulossulkemisen kieltä. Se ei enää kantanut samaa lupausta historiallisesta liikkeestä eteenpäin. Se alkoi puolustaa aluetta, järjestystä, verenperimää. Tätä muutosta pyrin kirjassani käsittelemään.
Nationalismi elää edelleen Euroopassa tulevaisuuden katoamisen aikaa. Se ei yleensä piirrä eteenpäin avautuvaa poliittista horisonttia. Se puolustaa rajoja, olemassa olevaa sosiaalista järjestystä ja mielikuvaa maailmasta, joka on jo menetetty tai jota ollaan juuri menettämässä.
Yksi keskeinen ero 1900-luvun ja 2000-luvun nationalismin välillä liittyy kuitenkin historian käyttöön. 1900-luvun nationalismit pyrkivät usein esittämään kansakunnan historiallisen kehityksen huipentumana. Kansakunta esiintyi sivilisaation kantajana tai historian korkeampana muotona. Kansakunnalla oli tehtävä ja tulevaisuus kuului sille. Tulevaisuus saattoi olla väkivaltainen, mutta se oli silti tulevaisuus.
Nykyisessä nationalismissa tämä ajatus on monin paikoin vaihtunut uhrikertomukseen. Historiaa ei käytetä niinkään osoittamaan, mihin kansakunta on matkalla, vaan mitä sille on tehty. Kuka on kärsinyt eniten, kuka on petetty, kenen menetykset on sivuutettu, kenen haavat oikeuttavat tämän päivän vaatimukset.
Siksi nykyinen nationalistinen puhe rakentuu usein historiallisen vääryyden ympärille. Kansakunta ei esiinny niinkään historian voittajana kuin loukattuna yhteisönä. Se etsii menneisyydestä velkaa, jota nykyhetkessä pitäisi alkaa maksaa takaisin.
Kuinka paljon tätä vääryyden kokemusta ja uhrikertomusten nousua voi selittää demografisilla muutoksilla? Monilla alueilla väestö ikääntyy, nuoret ovat muuttaneet pois ja syntyvyys on romahtanut. Joillakin paikkakunnilla tulevaisuus näyttää hyvin synkältä. Voiko tämä väestökehitys olla yksi keskeinen tekijä siinä, miksi koettu epäoikeudenmukaisuus ja uhriutuminen ovat nousseet niin vahvasti osaksi poliittista kieltä?
Demografinen muutos on tärkeä osa tätä tarinaa, etenkin taloudellisen selityksen kannalta. Kyse ei tietenkään ole yhdestä syystä: eri maissa painottuvat eri asiat. Mutta alueilla, joilla väestö ikääntyy ja nuoret muuttavat pois, kokemus menetyksestä muuttuu nopeasti poliittiseksi.
Tässä ei ole kyse 1800-luvun kaltaisesta köyhälistön kapinasta, vaan usein statuksensa menettäneiden tai menettämistä pelkäävien reaktiosta. Esimerkiksi Brexitin taustalla ei ollut pelkkä objektiivinen köyhtyminen, vaan myös kokemus suhteellisen aseman heikkenemisestä. Ihmiset kokivat, että heidän paikkansa yhteiskunnassa oli muuttunut epävarmemmaksi ja vähemmän arvostetuksi.
Radikaalioikeisto on onnistunut puhuttelemaan tätä tunnetta usein vasemmistoa tehokkaammin, koska se antaa menetykselle nimen ja suunnan. Syyllisiksi nimetään maahanmuutto, globalisaatio, kulttuurinen liberalismi tai EU.
Palataan vielä nationalismin ideassa tapahtuneeseen muutokseen. Kun se vielä 1800-luvulla oli Euroopan edistyksellisin idea, ja 1900-luvulla siitä tuli pysähtyneisyyden liike, niin mitä siinä tapahtui?
En ajattele, että nationalismissa olisi jokin alkuperäinen pahuus. Kiinnostavampaa on se, miten sama ajatus saattoi eri historiallisessa tilanteessa merkitä hyvin eri asioita. 1800-luvulla nationalismi katsoi monessa yhteydessä eteenpäin. Se lupasi kansoille valtion, poliittisen tulevaisuuden. Se mursi imperiumeja ja vanhoja dynastisia rakenteita.
Ratkaiseva muutos liittyy siihen, että nationalismin käsitys historiasta muuttui. 1800-luvun alkupuolella kansakunta voitiin vielä nähdä historiallisena projektina: jonakin, joka vapautuu, kasvaa ja astuu näyttämölle. Vuosisadan loppua kohti tämä historian kieli alkoi väistyä. Tilalle tuli yhä vahvemmin biologinen ja orgaaninen kieli. Kansakunnasta alettiin puhua ruumiina, rotuna, perintönä, elinvoimana ja olemassaolon kamppailuna.
Tämä muutti myös kansakuntien välisiä suhteita. Niitä ei enää nähty samalla tavalla yhteisen historiallisen liikkeen osina, vaan kilpailuna tilasta, voimasta ja selviytymisestä. Kaikkien yhteinen vapautuminen korvaantui nollasummapelillä.
Toinen muutos liittyy pettymyksiin. 1800-luvun puolivälin jälkeen nationalismi oli monessa paikassa epäonnistuneiden vallankumousten, tukahdutettujen kapinoiden ja kesken jääneiden kansallisten projektien historiaa. Tästä syntyi tietty hyvityksen hakemisen pyrkimys.
Bismarckin Saksa oli tästä yksi esimerkki. Kansallinen yhdistyminen toteutui sotien, armeijan ja valtiollisen voiman kautta. Se ei ollut romanttinen kansojen kevät, vaan preussilaisen sotilasvaltion rakentama järjestys. Nationalismi alkoi vähitellen menettää vapauttavaa sävyään ja kääntyä rajojen, vähemmistöjen ulossulkemisen ja oman aseman puolustamisen kieleksi.
Mennään lopuksi vielä Saksaan, josta lehdessämme juuri kirjoitettiin. Saksan itäosissa äärioikeisto saattaa nousta valtaan syksyllä Saksi-Anhaltin osavaltiossa. Siellä sanotaan, että Saksa ei ole enää Saksa ja kuinka maan pitää olla jälleen Saksa. Toimittajana tuntuu, että tietyllä tavalla sama kela pyörii aina ympäri.
Itä-Saksassa nostalgialla on oma historiansa. DDR taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestelmä oli niin erilainen, että vuoden 1990 jälkeinen murros ei ollut vain poliittinen käänne. Se repi auki kokonaisen elämäntavan: työpaikkoja katosi, instituutiot vaihtuivat, monet vanhat asemat menettivät merkityksensä. Siksi myös kaipuu menneeseen saa siellä hieman toisen sävyn kuin Länsi-Saksassa.
Tämä ei tarkoita, että kyse olisi yksinkertaisesti DDR-nostalgiasta. Monet Itä-Saksan alueet ovat taloudellisesti menneet eteenpäin. Sama pätee moniin Itä-Euroopan maihin. Silti demografinen muutos vaikuttaa voimakkaasti siihen, miltä tulevaisuus arjessa näyttää.
Kun nuoret muuttavat suuriin kaupunkeihin tai länteen ja syntyvyys laskee, paikkakunnat alkavat nopeasti näyttää ikääntyviltä. Kylästä tai pikkukaupungista katoaa vähitellen elämän jatkuvuuden merkkejä: lapsia, koululuokkia, palveluja, työpaikkoja. Tämä on sitä tulevaisuuden katoamista konkreettisimmillaan.
Radikaalioikeisto usein ammentaa kannatustaan näiltä alueilta. Se antaa tälle katoamisen kokemukselle poliittisen ilmaisun. Se sanoo: maa ei ole enää entisensä ja joku on vienyt sen. Järjestys voidaan vielä palauttaa.
Siksi pelkkä taloudellinen selitys ei riitä. On tarkasteltava demografista muutosta ja sitä, miten se kietoutuu kulttuuriseen tarinaan menetyksestä ja rappeutumisesta. Kun nämä elementit yhdistyvät, on soppa usein valmis.
Timo, kiitos jälleen keskustelusta.
lehti 