Pintaa syvemmältä
Varsinkin muslimipuolue AKP:n ensimmäisinä hallitusvuosina kenraalipiireissä laadittiin jatkuvasti suunnitelmia hallituksen kaatamiseksi. Lähtökohta on yleensä ollut samanlainen kuin 1970-luvun lopulla: on luotava niin vahva mielikuva yhteiskuntaa repivistä riidoista, että armeija voisi ”pelastaa maan” ottamalla vallan.
1970-luvun loppuvuosina kommunistit olivat vaarallisimmat möröt, vasemmisto- ja oikeistoradikaalien välillä käydyt tulitaistelut myrkyttivät yhteiskunnallista ilmastoa. Vuonna 1980 kenraalit ottivat vallan ja vasemmisto melkein hävitettiin sukupuuttoon. Nyt panostetaan etnisiin ja uskonnollisiin konflikteihin. Tässä seurataan nuorturkkilaisten ja myös Turkin perustajan Kemal Atatürkin jalanjälkiä.
Nuorturkkilaiset aloittivat ”kansallisen puhdistamisen” ajamalla armenialaiset maasta ja tappamalla satoja tuhansia, osittain kurdien avulla. Atatürk jatkoi tällä linjalla alistamalla kurdit, ajamalla rannikon kreikkalaiset Kreikkaan ja korostamalla Turkin olevan turkkilaisten maa. Iskulausetta ”On onni olla turkkilainen” käytettiin kaikissa mahdollisissa yhteyksissä ja paikoissa, esimerkiksi kurdialueen vuorenhuipuilla. Turkki yhtenäistettiin väkisin, ja kansallismielinen ilmapiiri on vallinnut näihin päiviin asti. Missään en ole nähnyt niin jättimäisiä kansallislippuja kuin Turkissa.
Armeija on Atatürkin ajoista lähtien ottanut tehtäväkseen kansallisen yhtenäisyyden vaalimisen.
Uskonnossakin on pyritty yhdenmukaisuuteen. Julkinen elämä on tiukasti maallista, mutta muuten on islamin sunni-suuntauksella etusija. Sitä ohjaa hallituksen alainen uskontovirasto. Sufi-veljeskuntia suvaitaan nykyään ja niillä on paljon vaikutusvaltaa. Alevi-suuntaus, jolla on ”päämiehenä” sama Ali kuin shiia-suuntauksella, mutta joka on paljon maltillisempi kuin iranilaiset shiiat, on tähän asti toiminut virallisen järjestelmän ulkopuolella. Nyt kun annetaan monien kukkien kukkia, myös alevien toivomuksia kuunnellaan.
Toisten muslimien suvaitseminen on kuitenkin ollut helpompaa kuin kristittyjen. Enemmistö armenialaisista, kreikkalaisista ja assyrialaisista on painostuksen vuoksi lähtenyt maanpakoon. Ruotsin Södertäljessäkin on niin paljon assyrialaisia, että he nahistellen kilpailevat Scanian suomalaisten työntekijöiden kanssa kaupungin julkisesta tilasta.
Armeija on Atatürkin ajoista lähtien ottanut tehtäväkseen kansallisen yhtenäisyyden vaalimisen, eikä siten ole kummallista, että se on ottanut myös lähetyssaarnaajat silmätikuikseen. Vuonna 2001 kansallinen turvallisuusneuvosto (MGK), joka niihin aikoihin valvoi hallituksen toimia, määritteli lähetyssaarnaajien toiminnan ”uhaksi kansalliselle turvallisuudelle”. Tämä siitäkin huolimatta, että Turkissa edellisenä vuonna MGK:n omien tietojen mukaan oli toiminut ainoastaan 45 ulkomaista ja 9 turkkilaista lähetyssaarnaajaa.
Hirtehistä kyllä on, että Turkin ortodoksinen patriarkaatti ajoi tarmokkaasti kampanjaa lähetyssaarnaajia vastaan. Kirkko perustettiin vuonna 1921 vastavoimaksi Turkin kreikkalais-ortodoksista kirkkoa vastaan. Patriarkaatilla ei ole ollut kirkollista toimintaa, mutta sen edustaja esiintyi asiantuntijana pääesikunnan strategisen keskuksen kokouksessa, jossa suunniteltiin toimia lähetyssaarnaajia vastaan. Edustaja pidätettiin jo Ergenekon-tutkinnan alkuvaiheessa epäiltynä salaliiton rahoittamisesta. Myös useat teologian professorit osallistuivat agitaatiotyöhön lähetyssaarnaajia vastaan.
Myöhemmin paljastettiin laivaston piirissä laadittu Ergenekoniin liittyvä Häkki-niminen toimintasuunnitelma, joka pyrki luomaan uskontokuntien välisiä yhteenottoja ja sitä kautta yhteiskuntaan kaaosta, joka ”oikeuttaisi” sotilaallisen väliintulon. Sen ohella haluttiin luoda lännessä kuvan, jonka mukaan ”islamistien” hallitsemassa maassa tapetaan kristittyjä. Näin vaikeutettaisiin maan neuvotteluja EU-jäsenyydestä.
Suunnitelman jälkiarvioinnissa lueteltiin armenialais-turkkilaisen lehtimiehen Hrant Dinkin, katolisen papin Andrea Santoron ja Malatyan kolmen kristityn murhat jo suoritettuina operaatioina, mutta todettiin, että yleisö ei reagoinut toivotulla tavalla.
Kaikissa näissä tapauksissa murhaajat olivat nuorukaisia, mutta nyt ilmeisesti pelättiin, että Özin tutkimuksissa heidän toimeksiantajansa paljastuisivat.
Viime vuosien aikana yleinen ilmapiiri on muuttunut, enää ei ounastella sotilaskaappausta. Sitä kuitenkin edelleen toivotaan joissakin piireissä.
Helmikuussa oppositiopuolue CHP:n varapuheenjohtaja Süheyl Batum herätti huomiota valittamalla, että armeija oli paperitiikeri, kun se ei ollut pystynyt kaatamaan AKP:n hallitusta. Hän syytti siitä osittain Yhdyswvaltoja, joka ei ollut antanut lupaa tähän. Hänen mukaansa USA on ”sisältä kaivertanut mahtavan puun ontoksi”, joten se ei enää suoriudu tehtävistään.
Jotkut kommentaattorit hyväksyivät väitteen, jonka mukaan 1900-luvun sotilaskaappaukset eivät olisi toteutuneet ilman Yhdysvaltojen vihreää valoa. Sitä lienee vaikea todistaa, mutta tärkeämpää on kemalistipuolueen varapuheenjohtajan, ja perustuslakiin erikoistuneen professorin, avoin haikailu sotilaskaappauksen suuntaan.
CHP on määritellyt itsensä vasemmistopuolueeksi, mutta käytännössä se on viime vuosina ollut uudistusten jarruna. Olennaisempaa kuin ideologia on puolueen samaistuminen vanhaan eliittiin. Jos haluaa löytää CHP:sta vasemmistolaisuutta, tulee mieleen lähinnä Neuvostoliitto. Atatürk-kultti tuhansine patsaineen muistuttaa Lenin-kulttia ja ajattelutapakin heijastaa 30-luvun totalitaarisia virtauksia.
AKP tulee mitä ilmeisimmin voittamaan kesäkuun parlamenttivaalit ja ansaitseekin mahdollisuuden jatkaa uudistustyötä vielä yhden hallituskauden, varsinkin kun muita järkeviä vaihtoehtoja ei ole. Mutta sen jälkeen tarvitaan uusia voimia, jotta AKP:sta ei tule uutta eliittiä – Recep Tayyip Erdoganista on tulossa liian suuri ja mahtava. CHP ei ole vaihtoehto. Tarvitaan uutta vasemmistoa.
lehti 