Norjan hirvittävä verilöyly vetää sanattomaksi. Nuorten silmitöntä teloittamista Utöyan saarella ei järjellä voi käsittää. Tunnetasollakin näin kaameaa tapahtumaa on vaikea käsitellä.
Olivat ampujan motiivit millaiset tahansa, niitä ei pidä edes yrittää ymmärtää. Norjan oikeuslaitos teki oikean päätöksen, kun se ei antanut tappajalle puhujalavaa käyttöönsä – eikä tässä ollut kyse sananvapauden rajoittamisesta.
Julmalle joukkomurhalle on esitetty poliittisia syitä. Niitä myös löytyy, vaikka kyse on samalla yksittäisen ihmisen mielenvikaisesta toiminnasta, jollaisen estäminen ennakolta on valitettavasti lähes mahdotonta. Avoimessa demokraattisessa yhteiskunnassa viranomaiset eivät voi alati seurata sen jokaisen jäsenen liikkeitä.
Aseisiin tarttunut norjalainen Anders Behring Breivik halusi tappaa ja saada sekasortoa aikaan. Valitsemalla tarkasti hyökkäyksensä kohteeksi poliittisesti aktiiviset työväenpuolueen nuoret ja pommi-iskussa myös pääministerin, hän ilmaisi halunsa hyökätä kansanvaltaa vastaan. Hän toimi terroristin tavoin.
Terroristi tuhoaa vihollisiaan, mutta samalla hän haluaa järkyttää yhteiskuntarauhaa ja kylvää pelkoa näkymättömänä uhkaavasta vaarasta. Terroristien synnyttämään pelkoon ei pidä alistua, vaan on toimittava entistä määrätietoisemmin avoimen yhteiskunnan yhdessä hyväksyttyjen periaatteiden mukaisesti.
Utöyan saaren tappajalla oli yhteyksiä äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Itse hän on levittänyt rasistista vihan lietsontaa muun muassa internetissä.
Puhumista ei voi kieltää, mutta vihapuheen levittämistä pitää voida rajoittaa. Rasistiseen ja muuhun vihapuheeseen onkin puututtava kaikilla niillä keinoilla, jotka pohjoismaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa ovat mahdollisia.
Terroriteot jättävät hitaasti arpeutuvat jäljet norjalaiseen yhteiskuntaan, mutta terrori-iskuilla on vaikutuksia väistämättä myös sen naapurimaissa. Joukkomurha järkyttää monen turvallisuuden tunnetta myös meillä. Voi vain toivoa, että se hillitsee myös suomalaisia fanaatikkoja, joista useimmat ovat piiloutuneet ”maahanmuuttokriittisyyden” verhon suojaan. Kokemus on tosin osoittanut, että valitettavasti voi käydä juuri päinvastoin.
Viranomaistoiminta tuskin Suomessakaan kovin merkittävästi, lupauksista huolimatta, tehostuu. Sen sijaan yhteiskunnallisessa keskustelussa pitää pyrkiä erittelemään entistä tarkemmin sitä, mistä kumpuaa äärioikeistolaisten ja populististen liikkeiden kannatuksen kasvu. Kun nämä tekijät on löydetty, niihin pitää löytää myös toimivat vaihtoehdot. Siinä on haastetta etenkin vasemmistolle.
uutiskirje 