Sain kotikriitikoltani pyyhkeitä edellisestä kolumnistani. Kolumni kaipaa tarkennusta, sillä sen termit olivat kuulemma toimittajaslangia.
Savon Sanomien talousjohdon kopeissa 90-luvulla vierailleet mormonit olivat Keskisuomalaisen talousjohtoa, joka valmisteli yritysfuusiota.
Uusi kapitalismi synnytti Väli-Suomeen Savon Mediat Oyj:n, joka kaikesta uusliberalistisesta fiilauksesta huolimatta edelleen toimii ”osuuskuntapohjalta”, kuten jokin lipevä sijoitusviisas ylimielisesti jossakin huomautti.
Kyllähän se keskiluokkaista masentaa, kun pitää koko ajan uutterasti kiipiä ja pysytellä pinnalla.
Pääsin 90-luvulla seuraamaan sivusta vanhaa ja perinteistä savonsanomalaista henkeä. Toimittajien lojaalisuus ja ystävällisyys koskettivat minuakin.
Tietenkään kaikki eivät rakastaneet toisiaan, mutta tuntui siltä kuin toimitus olisi ollut suuri perhe – tai ainakin värikäs suku – tykkäämisineen, yhteisine lapsineen, vihoineen ja kaunoineen.
Kaikkein hienointa on, että vanhan toimituksen henki jossain määrin vieläkin kantaa. Eläkeputkessa olevat tukevat toisiaan ja toimituksesta pudotetut tuntevat suurta myötätuntoa niitä toimitus-suolakaivoksessa hikoilevia järjestelmän kannalta kilteiksi opetettuja kohtaan.
Opetettujen pitää teroittaa aamuisin kyynärpäänsä sekä pitää itsensä kauniina, rohkeina ja modernin notkeina, jotta säilyttävät asemansa työelämässä.
Kyllähän se keskiluokkaista masentaa, kun pitää koko ajan uutterasti kiipiä ja pysytellä pinnalla.
Taidan olla ehkä ainoita ikäluokkani eli 60-luvulla syntyneiden edustaja, joka jo 80-luvun lopulla tuli siihen tulokseen, että keskiluokka ei ole ”mun juttu”.
Meillä ei vain enää ollut poliittisia rakenteita asioiden käsittelyyn eikä oikein enää kieltäkään. Työväenluokan laiskanpulskea demariaines sulautui porvareihin niin, ettei sorkkaraudallakaan heitä enää toisistaan erottanut. Uustyöväenluokka oli vasta idullaan.
Suoraan sukupolveni ydinjatkoksesta tulivat paskanheitto sekä kissantappo. Kukkahattutädit ovat nyt varmasti tukka pystyssä, mutta voin tässä myöntää, että kapitalismin marinoitumisen alkulähteillä tuntui juuri siltä. Tuntui samalta kuin Teemu Mäestä.
Oli vain hervoton vitutus ja edessä näkymätöntä pimeyttä. Aivan kuten niillä ranskalaisilla lähiönuorilla, joista Slavoj Žižek kirjoittaa: ”…halusittepa myöntää sitä tai ette, teeskentelittepä kuinka vahvasti tahansa, ettette näe meitä, me olemme täällä.”
Näppärästipä keskiluokka sitten painoi meidät haluttomat ja asemastaan huolestumattomat näkymättömiksi, marginaaliin. Meitä on muitakin, hyvä kirjailija Kjell Westö (Yhteishyvä 7/2011), jotka emme tunnista itseämme kahtiajaosta. Ankeata on, jos identiteetin rakennuspuina ei ole muita vaihtoa kuin joko hifistellä porvariskumppaa pikku sormi pystyssä nurmella tai vetää persuleijonapaita päällä bisseä kauppatorilla.
lehti 