Vasemmistoliiton gallup-kannatus on painunut jo 7,4 prosenttiin. Samaan aikaan puolueen piirissä on käynnistynyt keskustelu osallistumisesta seuraavaan hallitukseen. Tällainen todellisuuden ja haavemaailman ristiriita kertoo siitä, kuinka pahasti virheellinen poliittinen analyysi monilla puolueemme toimijoilla on.
Poliittisen voiman julkilausuttuna tarkoituksena on pyrkiä muuttamaan yhteiskuntaa periaatteidensa mukaisesti. Todellisuudessa politiikkaa hallitsee usein piiloagenda, joka ohjaa keskeiset henkilöt pyrkimään muodolliseen valta-asemaan riippumatta siitä, palveleeko se puolueen ohjelmallisia päämääriä vai ei.
Kaikkein absurdeinta mitä on esitetty hallitus vs. oppositio -keskustelussa on vertaus USA:n demokraatteihin. Ensinnäkin USA:ssa on presidenttivaltainen järjestelmä, jossa presidentti ei valittuaan edes pääse oppositioon vaikka haluaisi. USA:n hallitus on pääosin presidentin nimittämä työkalu, joten on kyseenalaista miten hallitus voisi USA:ssa edustaa muuta kuin presidenttiä. Joka tapauksessa lainsäädäntöön vaikuttaa kolme yhden puolueen enemmistöä, joista yksi on valitsijamiesten enemmistö presidentinvaalissa ja kaksi muuta enemmistöt senaatissa ja edustajainhuoneessa.
Järjestelmä, jossa vaalit voittamalla saavuttaa parlamenttienemmistön muodostaakseen hallituksen (esim. Iso-Britannia), ei vertaudu Suomeen. Suhteellisen vaalitavan järjestelmissä syntyy käytännössä aina koalitiohallitus, jossa kunkin puolueen täytyy sopeutua kompromisseihin muiden puolueiden kanssa.
On vastuutonta antaa porvareiden käyttää valtaa hallituksessa ja jäädä itse oppositioon, mutta vielä vastuuttomampaa on olla hallituksessa, jossa porvarit käyttävät valtaa – kuten Vasemmistoliitto teki Lipposen hallituksissa ja vihreät nykyisessä oikeistohallituksessa. Samalla kun Vasemmistoliitossa kritisoidaan vihreitä, unohdetaan oma vähemmän kunniakas historia hyvinvointivaltiota alas ajaneissa Lipposen hallituksissa. Kuitenkin tilanteet ovat täysin analogiset, paitsi että vihreät ovat saaneet nykyisessä hallituksessa paljon enemmän aikaan kuin Vasemmistoliitto omana hallituskautenaan.
Hallitukseen osallistumisen pitäisi perustua aina kokonaisarvioon poliittisen liikkeen ja sen edustamien päämäärien pitkän aikavälin tulevaisuudesta. Pelko marginalisoitumisesta ja siitä seurannut halu miellyttää saattoi ohjata Vasemmistoliittoa 90-luvun puolivälissä, mutta nämä argumentit eivät ole enää relevantteja.
Hallitukseen osallistuminen voi vähentää puolueen mahdollisuuksia vaikuttaa politiikkaan tulevaisuudessa. Italian Rifondazione Comunista osallistui Prodin koalitiohallitukseen varsin maltillisella politiikalla. Puolue mm. tuki italialaisten joukkojen lähettämistä Afganistaniin. Jäljet ovat nähtävissä: Rifondazione ei ole enää edustettuna Italian parlamentissa.
Politiikan sisältöihin vaikuttaminen edellyttää hyvin monenlaisia asioita. Pitäisi pohtia, miten esimerkiksi yhteiskunnassa vallitseva mielipidehegemonia vaikuttaa hallitustyöskentelyyn. Jos todetaan, että sillä on vaikutusta, voi hallitustyöskentelyyn osallistua muutenkin kuin istumalla hallituksessa – ja ehkä jopa paremmin. Mielipidehegemoniaan voi vaikuttaa paremmin olemalla terävä oppositiovoima kuin hallituksen pieni ja äänetön yhtiökumppani.
Kysymys hallitukseen osallistumisesta ei ole yksinkertainen. Sen sijaan että jo nyt lyödään kantoja lukkoon, puolueen olisi syytä luoda pitkän aikavälin poliittinen strategia, jossa kysymystä käsitellään analyyttisesti.
Mikäli jo tässä vaiheessa päämääräksi otetaan hallitukseen pyrkiminen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, tämä ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin äärimmäisen varovaista tavoitteenasettelua ja yhä jatkuvaa pyrkyä ”vasemmalle siirtyneen” SDP:n apupuolueeksi. Hallitukseen pyrkiminen politiikkaa ohjaavana regulatiivisena periaatteena näivettää minkä tahansa poliittisen liikkeen, mutta erityisen suuri ongelma on vasemmistolle, jolle ei ainakaan periaatteessa riitä hallitsevan luokan etujen toimituskuntana toimiminen.
Oppositioasema ei takaa kannatuksen nousua, mutta kuitenkin mahdollistaa lähes aina sellaisen politiikan, joka tekee kannatuksen noususta kaikkein todennäköisintä. Tällöin lopputulos on enimmäkseen kiinni puolueesta itsestään, kuten esimerkiksi nyt on tilanne. (On vaikea kuvitella että vasemmistolla ei olisi tilausta nykyisin.) Samoin hallituksessa oleminen mahdollistaa kannatuksen nousun, mutta vain siinä tapauksessa että hallituksen kokoonpano, ohjelma ja sisäiset valtasuhteet ovat otolliset.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja.
lehti 