Pintaa syvemmältä
Yhdysvaltain republikaanien esivaalisirkus jatkaa kiertuettaan ilman mainittavia muutoksia esiintyjissä tai esityksissä, surkeista arvosteluista huolimatta. Erään arvostelijan mukaan esitykset ovat näyttäneet siltä, että ne olisi suunnitellut Hollywoodin tosi-tv-tuottaja: itseään rakastavat, kunnianhimoiset, mutta huonosti itseään tuntevat kilpailijat esiintyvät kaapeli-tv-yhtiöiden räikeästi valaistuilla lavoilla.
Mistä tämä kurjuus johtuu? Tunnetulla kolumnistilla Paul Krugmanilla on yksinkertainen vastaus. Republikaanien nykyisessä tilassa on ehdokkaan pärjätäkseen oltava joko niin tyhmä, että uskoo sellaisiinkin väitteisiin, jotka vähemmänkin älykäs poliitikko näkee valheellisiksi, tai niin paatunut, että suostuu sanomaan mitä tahansa pärjätäkseen. Ensimmäiseen ryhmään kuuluu Rick Santorum, toiseen Mitt Romney ja molempiin, Krugmanin mukaan, Newt Gingrich.
Millaisiin väitteisiin pitäisi siis uskoa? Esimerkiksi siihen, että presidentti Barack Obama on sosialisti, joka pyrkii tuhoamaan Yhdysvallat (oikeistolaisen) Heritage-säätiön suunnitteleman sairausvakuutusjärjestelmän avulla, tai että työttömyys on korkea, koska laiskurit mieluummin ottavat vastaan työttömyyskorvauksia.
Yhä harvemmalla on enää varaa pyrkiä poliittiseen virkaan.
Ennen kaikkea ehdokkaalla pitää kuitenkin olla varakkaat tukijat, sen tämän talven kierros on osoittanut selvemmin kuin koskaan. Ei ole sattuma, että esivaalien todennäköinen voittaja on Mitt Romney, upporikas mies, jolla on monen muun upporikkaan tuki. Presidentin viran hinta on noussut niin korkeaksi, että yhä harvemmalla on varaa pyrkiä siihen.
Niinpä toinen arvostamani ja usein siteeraamani kolumnisti, entinen työministeri Robert Reich kirjoittaessaan republikaanien esivaalikilvan suurista rahoittajista, mainitsee ensin Sheldon Adelsonin, Peter Thielin, William Doren, Foster Friessin ja muutaman muun. Nämä neljä ovat lahjoittaneet miljoonan tai enemmän ehdokkaansa kampanjaan. He ovat siis politiikan suursijoittajia.
Kuka lopuksi valitaankin ehdokkaaksi, hän tulee olemaan suuressa kiitollisuudenvelassa varsin harvoille lahjoittajille, jotka odottavat sijoitukselleen hyvää tuottoa. Kasinonomistaja Adelson esimerkiksi on antanut Gingrichin kampanjalle 10 miljoonaa dollaria toivoen Israelin oikeistolle myönteistä politiikkaa ja hänen vaimonsa on antanut yhtä paljon. Tämä ei sinänsä ole suuri uhraus. Sheldon Adelsonin tulot olivat viime vuonna 3,3 miljoonaa dollaria tunnissa. Hän ”ansaitsi” siten kampanjarahat kolmessa ja puolessa tunnissa.
Näin suuret satsaukset eivät ole ennen olleet mahdollisia. Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi kuuluisaksi tulleessa ”Citizens United”-päätöksessään tammikuussa 2010 kampanjarahoja koskevien rajoitusten loukkaavan yritysten oikeutta ilmaista vapaasti mielipiteitään. Päätös antoi siten yrityksille samat kansalaisoikeudet kuin eläville ihmisille ja määritteli rahan jakamisen mielipiteen ilmaisuksi.
Päätös annettiin oikeuden viiden konservatiivisimman jäsenen voimin neljän vähemmän konservatiivisen jäsenen ääniä vastaan – viime vuosina tavallinen jakautuma. Nyt kyllä kysytään, uskooko kukaan muu kuin nämä viisi tuomaria tähän perusteluun ja vaaditaan perustuslakiin muutosta selventämään, etteivät yritykset ole kansalaisia.
Reich toteaa tämän laintulkinnan muutoksen tapahtuneen samaan aikaan, kun maan tulot ja varallisuus ovat keskittyneet ennennäkemättömällä tavalla rikkaimmille – ”koskaan ennen tasavaltamme historiassa eivät niin harvat ole käyttäneet niin paljon rahaa vaikuttaakseen niin monen kansalaisen ääneen”.
Vielä kymmenen vuotta sitten Reich ajatteli voivansa professorinpalkallaan päästä Romneyn tilalle Massachusettsin kuvernööriksi. Hän tosin hävisi demokraattien esivaalin niukasti – oman käsityksensä mukaan koska rahat eivät riittäneet. Mutta republikaanien Romney voitti vaalin, ja nykyisellä kokemuksellaan Reich uskoo, että vaikka hän olisi silloin päässyt demokraattien ehdokkaaksi Massachusettsissa, hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia Romneyn rahoja vastaan.
Romney kuuluu Yhdysvaltain rikkaimpaan promilleen, mutta myös muiden rikkaiden kannattaa sijoittaa hänen kampanjaansa. Presidenttinä hän alentaisi rikkaiden veroja, mutta hoitaisi myös lainsäädäntöä ja talouspolitiikkaa heille sopivalla tavalla. Romney on siten Reichin mukaan Citizens Unitedin luoma ehdokas, jolle korkeimman oikeuden enemmistö tohtori Frankensteinin tapaan antoi elämän.
Citizens United on kuitenkin ainoastaan vauhdittanut kehitystä, joka on jatkunut jo vuosia. Kongressiin on aina pyrkinyt ja päässyt rikkaimpien perheiden, kuten Guggenheimin, Hearstin, Kennedyn ja Rockefellerin vesoja – heillä on itseluottamusta ja taloudelliset mahdollisuudet siihen. Nyt kongressista on kuitenkin tullut yhä selvemmin rikkaiden kerho.
Vaalikampanjat ovat kallistuneet, ja tämä estää yhä ratkaisevammin vähemmän varakkaiden mahdollisuudet tulla valituksi esimerkiksi kongressiin. Samaan aikaan kun amerikkalaisten mediaanivarallisuus (joka lähinnä koostuu asunnon arvosta) on laskenut 100 000 dollariin, kongressin jäsenten mediaanivarallisuus on noussut 913 000 dollariin. Melkein puolet heistä on siten miljonäärejä.
Keskeinen asema politiikassa luo myös suhteita liike-elämään ja antaa tätä kautta esimerkiksi mahdollisuuksia tuottaviin sijoituksiin. Tämä tietenkin vaikuttaa myös kansanedustajien poliittisiin asenteisiin ja valintoihin. Republikaanit ovat varsinkin viime vuosina pyrkineet politiikan kaupallistamiseen ja yksityistämiseen, mutta kyllä monet demokraatitkin ovat valmiita käyttämään omalle kohdalleen sattuvia mahdollisuuksia rikastumiseen.
Ei ole myöskään ihme, että paine rikkaiden verojen alentamiseen on suuri, vaikka 400 rikkainta amerikkalaista, joiden yhteinen varallisuus on suurempi kuin 150 miljoonan köyhemmän amerikkalaisen yhteinen varallisuus, jo tällä hetkellä maksaa keskimäärin ainoastaan 17 prosenttia tuloistaan veroina, vähemmän kuin useimmat huonopalkkaiset ihmiset.
uutiskirje 