Maatalouden tärkeimmäksi tehtäväksi on mielletty maailman ruokahuollon hoitaminen. Fossiilisten polttoaineiden väheneminen, ja ennen pitkää loppuminen, on pakottanut inventoimaan myös maatalouden omistuksessa olevat energiavarat, jotka ovat osoittautuneet hämmästyttävän runsaiksi. Maataloutta onkin tarkasteltava paitsi ihmisten ravinnonsaannista myös osaksi energiahuollosta vastavana elinkeinona.
Ruoasta on puutetta, sillä miljardi maailman seitsemästä miljardista ihmisestä näkee nälkää. Ongelma on vaikea, mutta sen ratkaisu on vasta vuosikymmenien päässä. Energiakysymystä ei voida lykätä niin kauas, joten kiire pakottaa tehostamaan nimenomaan sen selvittämistä.
Olemme tiedostaneet, että energiankäyttömme ei ole terveellä pohjalla. Pääosa siitä tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla, joiden kokonaismäärä tiedetään melkoisella varmuudella, samoin ajankohta, jolloin fossiiliset polttoaineet loppuvat. Silloin niiden varaan rakentunut maailmantalous romahtaa, ellei korvaavia energialähteitä ole ehditty ottaa käyttöön.
Fossiilisten polttoaineiden toinen vakava haitta on maanpäällisten hiilivarojen hallitsematon kasvu, joka ilmenee ilmaston lämpenemisenä. Lämpeneminen muuttaa olosuhteita siinä määrin, että elämä maapallolla käy erittäin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi. Jäätiköt sulavat, tulvat hukuttavat laajoja alueita ja hirmumyrskyt ovat jatkuvia. Elinympäristömme muuttuu sellaiseksi, etteivät ihmiset, eläimet ja kaikki kasvitkaan voi siihen sopeutua. Tämä kehitys on nopeaa ja toteutuu jo ennen maanalaisten energiavarastojen tyhjentymistä. Ilmaston lämpeneminen ja sen vaikutukset on nekin pystytty ennustamaan varsin tarkasti.
Fossiilisista polttoaineista luopumisen mahdollisuudet ovat olemassa. Vaadittava tekniikka on kehitetty. Maanpäälisiä energialähteitä on löydetty runsaasti. Suurin ongelma on itse ihmisessä. Onko hän niin muuntumiskykyinen, että pystyy toteuttamaan tarvittavan valtavan muutoksen?
Fossiilisten polttoaineiden – öljyn, hiilen ja maakaasun – osuus maailman vuotuisesta energiankäytöstä on 143 500 terawattituntia eli 90 prosenttia. Vain 10 prosenttia, 16 000 TWh, saadaan muista lähteistä. Ydinenergian osuus on tästä 6 prosenttia, ja loppuun 4 prosenttiin sisältyvät kaikki pienemmät lähteet, kuten vesi-, tuuli-, aurinko- ja puuenergia.
Fossiilisten polttoaineiden osuus on niin suuri, että tuntuu suorastaan mahdottomalta siirtyä niistä uusiutuvan energian aikakauteen. Ydinvoimaturmat ovat osoittaneet, että myös fissioenergiasta ja samalla uraanin kaivamisesta olisi syytä luopua. Olemme siis tilanteessa, jossa vain 4 prosenttia maailman energiasta saadaan hyväksyttävistä maanpäällisistä lähteistä.
Tulevaisuutemme riippuu siitä, pystymmekö ratkaisemaan energiakysymyksen ihmiskuntaa säilyttävällä tavalla. Nyt on käynnissä uhkapeli. Tiedämme, että fossiiliset polttoaineet loppuvat, tiedämme, että ilmasto lämpenee, ja tiedämme myös, että lisäämällä ydinvoimaa rakennamme eri puolille maailmaa räjähdyspesäkkeitä, jotka voivat tuhota koko maapallon. Onko optimismille enää tilaa?
Pelottavat tulevaisuuskuvat ovat saaneet aikaan sen, että energiamuutoksen tarpeellisuudesta puhutaan. Toisaalta ovat äänessä myös uusiutuvan tuotannon vastustajat. Heidän esityksissään mainitaan fuusioenergia, vetyatomien yhteenpakottamisella aikaansaatu saasteeton, kaiken energiatarpeen täyttävä ratkaisu, mutta sen laaja käyttö on todellisuutta vasta sadan vuoden kuluttua, joten sitä ennen tarvitaan muita keinoja.
Uusiutuva energia eri muodoissaan tarjoaa monia mahdollisuuksia, mutta sen käyttöön siirrytään luvattoman hitaasti. Monien energiamuotojen käyttötekniikka on jo valmiina, ja markkinoilla on käyttökelpoisia reaktoreita. Laiterakentamista on vain lisättävä ja laitteiden käyttöä monipuolistettava.
Maatalouden hallussa on uskomattoman paljon uusiutuvaa energiaa, jonka käytössä on viime vuosina päästy jo hyvään alkuun. Euroopassa Saksa ja Itävalta ovat alan edelläkävijöitä, ja Suomessakin ollaan jo kehityksessä mukana. Lannan biokaasusta on saatu erinomainen energianlähde, jolla maatila pystyy tuottamaan kaiken tarvitsemansa energian. Parhaissa tapauksissa sitä riittää myös myyntiin.
Suomalainen sikatila on oiva esimerkki energiaomavaraisesta maatilasta. Biokaasulla tyydytetään koko tilan energiantarve; siitä saadaan lämpö, sähkö ja auton polttoaine. Lisäksi markkinoille on tulossa pian kaasukäyttöinen traktori, joten vetokalustokin käy jatkossa omalla energialla.
Lannan ohella kaasutetaan kasvimassaa, ulkopuolista yhteiskuntajätettä ja teurastamon eläinjätteitä. Lannoitukseen kelpaavan jäteliemen määrä kasvaa ulkopuolisia syötteitä käytettäessä niin suureksi, että teollisia lannoitteita ei enää tarvita. Kysymyksessä on lähes täydellinen, suljettu energiakierto, johon ei osteta juuri mitään ulkopuolista. Olen tutustunut suomalaiseen sikatilaan, joka säästää tarvikeostoissa vuosittain 150 000 euroa.
Suomen yli kahdesta miljoonasta peltohehtaarista voitaisiin ottaa energiantuotantoon puoli miljoonaa hehtaaria rehun- ja ruoantuotannon siitä kärsimättä. Vuotuinen energian saanto olisi 15 terawattituntia, mikä vastaa suuren ydinvoimalan tuotantoa. Sama energiamäärä saataisiin, jos kaikki Suomen sahojen sivutuotteet otettaisiin energiakäyttöön. Sahat saavat suuren osan käyttämästään tukista maatiloilta.
Ruoasta joutuu korkean elintason maissa lähes puolet kaatopaikoille. Haaskaus näyttää vain lisääntyvän, joten nuokin hukkaerät pitäisi käyttää energiantuotantoon.
Suomen energiavarat ovat niin runsaat, että voitamme niillä öljyrikkaan Norjan. Tämän tietävät nykyiset energian suurtuottajat, jotka ovat asettuneet vastustamaan jyrkästi kaikkien pienenergiamuotojen kehittämistä. Valtiovalta on taipunut näiden vaatimusten edessä ja ryhtynyt verovaroin tukemaan ainoastaan suurtuotannon kehittämistä, muun muassa maatilat ovat jääneet tukien ulkopuolelle.
Suomi ei ole uusiutuvien energialähteiden omistajana poikkeuksellinen vaan pikemminkin pienoiskuva koko maailman tilanteesta. Maailmantalous on rakentunut fossiilisten polttoaineiden varaan, eivätkä sen johtajat hevin päästä muita yrittäjiä markkinoille. Suuren rahan mahti estää kehityksen ja yleismaailmallisen muutoksen. Uusiutuvan varastot on kartoitettu ja käyttövälineistö kehitetty. Mikäli maatilat ja muut pientuottajat päästettäisiin peliin mukaan, muutosprosessi nopeutuisi merkittävästi.
Ihmiskunta on valtavan muutoksen kynnyksellä. Siihen sen olisi pystyttävä, sillä fossiilisen energian käytössä on edetty kriisin partaalle ja maailmantuhon merkit ovat selvästi havaittavissa. Tuhon välttämisen mahdollistavat tekniikat ovat jo olemassa. Nyt on kysymys siitä, pystyykö ihminen ottamaan ne käyttöönsä eli saadaanko niille maailmanlaajuinen hyväksyntä. Yhteiskuntakehitys ei ole seurannut tieteen kehitystä, ja ihminen on älyllisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan edelleen sillä tasolla, jolla hän oli puusta laskeutuessaan.
Tekniset edellytykset ovat vasta pieni askel matkalla muutokseen. Suurin työ on muuttaa yhteiskuntamme sellaisiksi, että muutokset voidaan toteuttaa. Yhteiskuntatutkimuksen ja ihmistutkimuksen alueella onkin suuri työsarka, jossa ei ole päästy vielä edes alkuun.
Eläintieteilijä, professori Jussi Viitala on tutkinut simpanssia ja sen lähisukulaista ihmistä ja todennut, että näiden älykkyyserot eivät ole kovin suuret. Vaikka ihminen on jonkin verran pitemmälle kehittynyt, Viitala kyseenalaistaa mahdollisuuden, että ihmisen älykkyydellä voitaisiin estää maailmaa uhkaava ydinturma. Kulttuurinen kehitys voisi tosin Viitalankin mukaan kohottaa ihmisen suoritustasoa, jolloin mahdollisuudet maailman pelastamiseen paranisivat.
Professori Markku Kuisma Helsingin yliopistosta on nostanut esiin 1600-luvulla valtaa pitäneet ”rosvoparonit”. Nämä ryöstivät alustalaistensa maita, orjuuttivat heidät ja kantoivat entisiltä maanomistajilta raskaita veroja. Nykyajan rosvoparoneita ovat Venäjän oligarkit ja amerikkalaispankkien ja sijoitusrahastojen suuromistajat, jotka saivat toimillaan aikaan maailmanlaajuisen taantuman. Valta on energia-asiassa heidänlaistensa käsissä, eikä alan tulevaisuus näytä hyvältä. Ihminen muuttuu hitaasti.
Vaikka ihmiskunnan tulevaisuus näyttää synkältä, eläinsukulaisemme antavat toivoa. Tutkijat ovat löytäneet harvinaisen simpanssiyhteisön, jossa vallitsee sosiaalinen, yksilöistä huolehtiva kulttuuri. Uroksetkin huolehtivat jälkeläisistään eivätkä tapa niitä päästäkseen nopeammin parittelemaan naaraiden kanssa. Ihmistutkimusta lisäämällä tulisi selvittää, onko ihmisyhteisöissä mahdollisuutta vastaavaan kehitykseen. Jalostuuko ihminen?
Sodat ja suuronnettomuudet ovat monissa maissa edesauttaneet kansallista eheytymistä ja luoneet yhteisiä tavoitteita. Suomen lähihistoria sopii tästä esimerkiksi. Meillä käytiin vuonna 1918 verinen sisällissota, joka jakoi ihmiset kahteen leiriin, valkoisiin ja punaisiin. Kuitenkin kahdenkymmenen vuoden päästä suomalaiset olivat yhtenä kansana torjumassa Neuvostoliiton valloitusyritystä. Valkoiset ja punaiset tahtoivat samaa, ja vihollinen torjuttiin.
Sisällissodan jäljiltä Suomessa oli paljon niitä, jotka suhtautuivat kielteisesti aseiden käyttöön. Sodassa taistellut isäni ei hyväksynyt seinällemme edes metsästyskivääriä. Toiseen maailmansotaan lähtö merkitsi suurelle osalle nuorisoa täydellistä asennemuutosta. Minä jouduin tarttumaan aseeseen nuorimpien lähtijöiden joukossa, ja oma pasifistinsotani kesti kaksi vuotta.
Sodan traumaattisista muistoista ei pääse koskaan eroon. Vertaan usein sotaa tilanteeseen, jossa nyt olemme, kun yritämme saada aikaan välttämätöntä energiatalouden muutosta. Sota vaati meiltä yli-inhimillisiä ponnisteluja, mutta selvisimme. Energiakysymys on osoittautunut sotaakin vaikeammaksi.
Maailmalta löytyy esimerkkejä siitä, kuinka kansallisesti tärkeissä asioissa on päästy yksimielisyyteen. Tuoreimpiin kuuluu Saksan päätös luopua ydinvoimasta ja lisätä uusiutuvien energianlähteiden osuutta energiantuotannossaan. Japani teki vastaavan päätöksen vähän myöhemmin. Itävalta rakensi vuosikymmeniä sitten ydinvoimalan, jonka avaamisen itävaltalaiset kansanäänestyksellä kielsivät.
Ihmiskunnalla on edessään tärkein ratkaisunsa sitten toisen maailmansodan, eikä sitä voida enää pitkään viivyttää. Fossiilisen energian loppuminen ja ydinenergia ovat nostaneet esiin sotaa vakavamman uhkan, jota ei ole täydellisesti tajuttu. Heräämmekö todellisuuteen vai saavatko ”rosvoparonit” johtaa ihmiskunnan lopulliseen tuhoon?
Suomessa on virinnyt pientä toivoa energia-asiassa. Pari vuotta sitten viestintäalalla rikastunut oululainen suurliikemies rakensi puukaasutukseen perustuvan energiakylän, jossa kymmenen pientaloasukasta tuottaa yhdessä kaiken tarvitsemansa energian. Kylä ei ole enää valtakunnan sähköverkossa, ja rakennettua mallia laajennetaan lähialueita kattavaksi. Pohjanmaalla on jo kolme samalla periaatteella toimivaa taloyhteisöä.
Vastaavasti joensuulainen suurliikemies on varannut suuren osan omaisuudestaan kasvipohjaista biokaasua tuottavien laitosten rakentamiseen ja luopunut samalla laajoista vähittäiskauppasijoituksistaan.
Molemmat liikemiehet näkevät uusiutuvassa energiassa yrittämisen mahdollisuuden. Riskiyrittämisessä on toki mukana vahva annos isänmaallisuutta. Voisivatko tällaiset voimakkaat yksilöt huolehtia meidän kaikkien yhteisestä tulevaisuudesta? Olisiko sittenkin vielä mahdollisuuksia maailman pelastumiseen?
uutiskirje 
