Viimeinen sana
Tämän ikäistä ihmistä ei kovin helposti mikään uutinen enää hämmästytä. En kuitenkaan taida olla ainoa, jolla meinasi pulla mennä väärään kurkkuun uutisesta, jonka mukaan Suomessa alettaisiin järjestää lasten missikisoja.
Suurta ideaa on vienyt eteenpäin tv:stä tuttu Marjo Niittyviita, mutta hanke taitaa kaatua jo ennen toteutumistaan. Ilta-Sanomien (30.8.) mukaan Niittyviita on saanut vastaansa protestiryöpyn ja jopa tappouhkauksia.
Tällainen reaktio on kohtuuton, on ajatuksesta sitten mitä mieltä tahansa.
Ainakin jo 6-vuotiaalle voi antaa virvelin kouraan.
Niittyviidan mukaan kyse ei olisi lasten missikisoista, vaan ”Päivä prinsessana” -tapahtumasta, jossa tuomaristo palkitsisi alle 12-vuotiaat ja vieläkin pienemmät tytöt hyvistä suorituksista, ”kuten kauniista kävelystä, hienosta esiintymisestä tai poseeraamisesta”.
Aika vahvastihan tuo sapluuna muistuttaa perinteistä missien kisaa. Mallia on otettu maailmalta, jossa näillä kisoilla pyöritetään miljoonabisnestä.
Varmaan useimmilla pikkutytöillä on omissa ja kavereidensa leikeissä prinsessaunelmia. Kisoissa he kuitenkin muuttuvat pyntätyiksi esineiksi, jotka toteuttavat lähinnä vanhempiensa täyttymättömiä unelmia.
Lapsi esineellistettäisiin ja samalla häneen iskostettaisiin roolimallia siitä, miten merkittävä tietynlainen (kaunis?) ulkonäkö on. Kisojen ympärille luotaisiin vanhempien kilpavarustelua varten tietenkin oma tuotemaailmansa, joilla pikku prinsessoja entisestään ”kaunistettaisiin”.
Vanhemmat siirtävät hyvin helposti – jotkut toki tiedostamattaan – omat toteutumattomat haaveensa lapsiin, on sitten kyse ulkonäöstä, urheilusta tai vaikkapa soittamisesta. Samaan kategoriaan kuulunevat lätkäkaukaloiden tai futiskenttien reunoilla päät punaisina huutavat isät ja äidit, joiden oma urheilu-ura katkesi teini-iässä, vaikka haaveena oli NHL.
Minä kyllä järjestäisin missitapahtumien sijasta mieluummin niin pikkuprinsessoille kuin -prinsseillekin yhteisiä kalastuskisoja. Alimmat onkisarjat voisivat olla alle 5-vuotiaille. Ainakin jo 6-vuotiaalle voi antaa virvelin kouraan.
Monelle pikkuprinsessana mieluusti esiintyvälle tytöllekin kalan tarttuminen koukkuun on iso ja joka kerta uusi elämys – ja vähän toisenlainen kuin sipsuttaminen arvostelevien katseiden alla jollakin korokkeella
Kalastaessakin voi toki sonnustautua prinsessa- ja prinssipukuun ja olla vaikka kuningaskalastaja. Tosin röyhelöt voisivat kastua ja paljetit likaantua, mutta niinhän lapsella pitää käydäkin. Jos lapsi ei sottaa vaatteitaan, niin jokin on mennyt kasvatuksessa pieleen, eikö?
Kaikki eivät näissäkään kisoissa kalaa saa, mutta sellaistahan elämä on, aina ei voi onnistua. Saaliin suuruudesta ei kuitenkaan tarvitse kilpailla otsa kurtussa, vaan tärkeintä on olla osa luontoa.
Pientäkin kalaa kannattaa pyytää, vaikka ei saisikaan. Aina se palkitsee ja voihan jo seuraavalla heitolla napata – ja aika iso…
Jotenkin näistä lasten missikisoista, ja varsinkin vanhemmista kisainnon takana, tuli mieleen jo monta kuukautta vellonut keskustelu ”korkeakulttuurista” ja ministeri Paavo Arhinmäen menemisistä ja tekemisistä.
Voi tietty olla, etten ymmärrä, mistä on kyse, kun en ole käynyt kuin muutaman kerran oopperassa ja kuuntelen mieluummin Jimi Hendrixiä kuin Jorma Hynnistä. Molemmat ovat toki hienoja kulttuuripersoonia, enkä pysty arvottamaan toista toisen edelle.
Siksi oli nautinto lukea verkosta Minna Lindgrenin blogia, jossa asiat oli pantu aika hienosti kohdalleen. Hän kirjoittaa muun muassa näin:
”Arhinmäen ensimmäisessä taiteen ja kulttuurin budjetissa eivät näy hänen henkilökohtaiset mieltymyksensä, mikäli niitä voi median jutuista päätellä. Sen sijaan Kansallisooppera, Kansallisteatteri, valtionosuuden tuen piirissä olevat teatterit, orkesterit ja museot hoidetaan yhtä hyvin kuin ennenkin. Samoin kirjastot.”
uutiskirje 