Viimeinen sana
Ylen MOT-ohjelma ”paljasti” viime maanantaina, että jopa valtiosihteeri Raimo Sailaksen mielipiteet ovat vain mielipiteitä eivätkä jumalallinen ilmoitus Suomen kansalle. Toisin voisi luulla päätellen siitä, miten kritiikittä toimittajat ovat parikymmentä vuotta toistelleet Sailaksen sanomisia. Varsinkin pääkirjoitustoimittajat ovat kilpailleet siitä, kuka kilteimmin rapsuttaa Mestarin selkää.
Ainakin tämän kerran voi puhtain sydämin tarkentaa, että valtamedia on toistellut. On tehty myös toisenlaista journalismia kauan ennen kuin nyt Sailaksen eläkkeelle jäämisen kynnyksellä.
Sailas otti ensimmäisenä Suomessa käyttöön sanan kestävyysvaje.
Vaan miten miltei koko työuransa valtiovarainministeriössä tehnyt Sailas pääsi tällaiseen oraakkelin asemaan uransa puolivälissä? Hän aloitti ministeriön virkamiehenä vuonna 1971, mutta pysyi 1990-luvulle asti suurelle yleisölle suhteellisen tuntemattomana.
Vastaus on laman ja heikon hallituksen yhdistelmä.
1990-luvun alussa maa oli kriisissä, jonka jäljet näkyvät edelleen, ministerit kokemattomia ja ensimmäinen puhdas porvarihallitus yli kahteen vuosikymmeneen natisi liitoksissaan. Kun poliitikoista ei ollut vastuuta kantamaan, valta luovutettiin budjettipäällikölle. Syksyllä 1992 Sailas laati 20 miljardin markan leikkauslistan, niin sanotun Sailaksen paperin. Sen jälkeen jopa Esko Ahon hallituksen ministerit kauhistelivat ja irtisanoutuivat paperista, joka kuitenkin pääpiirteissään toteutettiin tasan 20 vuotta sitten vuoden 1993 ja sitä seuranneissa budjeteissa.
Ei siis ole Sailaksen vika, että hän virkamiehenä pani toimeksi, kun poliitikkojen kantti ei kestänyt. Lisäksi hän on ollut lojaali esimiehilleen silloinkin kun on ottanut vastaan ne iskut, jotka kuuluisivat poliittisille päättäjille.
MOT-ohjelmassa arvioitiin, että Sailas otti ensimmäisenä Suomessa käyttöön sanan kestävyysvaje, jolla nyt oikeutetaan kaikki säästö-, leikkaus- ja nollalinjapuheet. Termi on peräisin EU:n komission asiakirjoista.
Väite on helppo uskoa, sillä ei olisi ensimmäinen kerta, kun EU:n asiakirjoista uitetaan suomalaiseen keskusteluun uhkakuvia, joihin ei tehoa muu kuin ankara talouskuri.
Suomessa on ihan väitöskirjatasoisesti todistettu, miten virkamiehet käyvät ”oppimassa” komission konferensseissa yhdenmukaista ajattelua, jota sitten levittävät omina ajatuksinaan kotimaissaan. Miten muualla Euroopassa jo 1980-luvulla alkanut työttömien aktivointi- ja kannustinkeskustelu rantautui Suomeen seuraavalla vuosikymmenellä. Ja miten arvovaltaisilla ”sanansaattajilla” oli keskeinen rooli, kun hyvinvointivaltiota alettiin kutistaa. En ole nähnyt näistä väitöskirjoista kerrottavan muualla kuin Kansan Uutisissa.
KU:ssa on usein arvosteltu Raimo Sailaksen ajatuksia, mutta henkilöön menemättä. Ainakin itse kuulun niihin, jotka jäävät kaipaamaan valtiosihteerin ulostuloja, vaikka en niistä samaa mieltä olisikaan. Olen varma, että Sailaksen seuraaja pitää samat puheet, mutta vain suljetuissa kabineteissa. Silti ne ovat yhtä päätöksentekoon vaikuttavia kuin nytkin.
Sailaksen tuntomerkkejä ovat olleet avoimuus, suorapuheisuus ja itsensä arvostelulle alttiiksi asettaminen sekä valmius keskustella eri mieltä olevien kanssa. Ei ole hänen vikansa, että media sailastui.
uutiskirje 
