Kurvit suoriksi
Vuonna 1936 marsalkka Mannerheim oli vielä ihastunut Saksan diktaattoriksi nousseen Adolf Hitlerin ”reippaisiin otteisiin”. Hän totesi, että on ”aina mukavaa nähdä mies, joka panee puheittensa taakse tekoja eikä hukkaa aikaansa tuloksettomiin konferensseihin”.
Lainaus löytyy tänä syksynä ilmestyneestä Markku Jokisipilän ja Janne Könösen paikoin riemukkaastakin tutkimuksesta Kolmannen valtakunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944 (Otava, 605 s.).
Edellä lainattu sitaatti osoittaa, että Mannerheim ei ollut mikään suuri demokratian ymmärtäjä, mutta ei hän tutkijoiden mukaan mikään natsikaan ollut. Kirjassa luonnehditaan marsalkan asennetta Hitlerin Saksaan lähinnä varaukselliseksi.
Kirjassa Mannerheimia verrataan reaalipoliitikkona Urho Kekkoseen.
Keväällä 1939 marsalkka arvosteli yksityiskirjeessään Hitlerin toimia: ”Euroopan kansat pyritään yksinkertaisesti muuttamaan valkoisiksi neekereiksi, joiden on palveltava Kolmatta valtakuntaa.” Samassa yhteydessä hän totesi Stalinin sortokoneiston olevan lastenleikkiä natsien vastaavaan verrattuna.
Jokisipilän ja Könösen Mannerheimista antama kuva on varsin samansuuntainen kuin minkä Juhani Suomi hahmotteli tutkimuksessaan Mannerheim – viimeinen kortti? (Siltala), mutta nuoremmat tutkijat analysoivat mielestäni marsalkan toimintaa syvällisemmin.
Mannerheim on sairasteleva ja varovainen vanha mies, jonka on vaikea tehdä päätöksiä, mutta laajempien kansainvälisten kuvioiden arvioijana hän oli Suomessa muita päätään pitempi.
Mannerheimia on yleensä luonnehdittu anglofiiliksi, joka melkeinpä inhosi saksalaisia. Tutkijat kumoavat tämän näkemyksen osoittamalla, että juuri marsalkka avasi sotilassuhteet Saksaan heti Hitlerin valtaantulon jälkeen ja hoiti itse niitä jatkossa monilla vierailullaan lähinnä Hermann Göringin kautta.
Jokisipilän ja Könösen mukaan Mannerheim pelasi monen laudan shakkia:
”Mannerheim nimittäin kannatti ja pyrki toimillaan edistämään samanaikaisesti sekä pohjoismaista orientaatiota, länsivaltoihin nojaavaa ulkopolitiikkaa, Saksaan tukeutumista ja kompromissihakuista pragmatismia suhteessa Neuvostoliittoon.”
Tutkijat huomauttavat, että poliitikkojen parissa saksalaissuuntaus ja länsimielisyys nähtiin toisensa pois sukeviksi vaihtoehdoiksi, mutta marsalkka halusi pitää mahdollisimman monta väylää auki mahdollisimman pitkään.
Kirjassa Mannerheimia verrataan reaalipoliitikkona Urho Kekkoseen, joka oli valmis tinkimään pyhistäkin periaatteista, jos maan etu sitä vaati. Kansakunnan pitämiseksi hengissä sai turvautua armottomasti ja röyhkeästi kaikkiin käytettävissä oleviin keinoihin. Kolmannen valtakunnan vieraissa ei oteta kantaa marsalkkaan sotilasjohtajana.
Tutkijoiden mukaan juuri Mannerheimin varhain avaama sotilaslinja oli Suomen tärkein yhteys Hitlerin Saksaan. Mutta muitakin yhteyksiä toki oli. Melkoinen osa sivistyneistöä ja kulttuuriväkeä oli hurahtanut natsien aatteita tukemaan.
Saksalaiset oppivat pian käsittelemään heitä taitavasti. He vetosivat vanhan keisarillisen Saksan perinteisiin ja toimittivat ”hyödyllisille hölmöilleen” herkullista lyybeckiläistä marsipaania. Kirjan mukaan kulttuuriväen natsi-innostukseen sisältyi paljon mahtipontisuutta, seremoniaalisuutta ja oman voiton tavoittelua.
Säveltäjämestari Jean Sibeliukseen marsipaani ei kunnolla tehonnut, mutta hänkin oli tyytyväinen musiikkinsa suosiosta natsi-Saksassa. Kulttuuriväen natsimielisten kärkeen nousivat runoilijaprofessori V.A. Koskenniemi ja kirjailija Maila Talvio, joka Saksassa tunnettiin ”Suomen äitinä”.
Kirjoittajat löytävät Saksan-mielistelijöiden touhuista tahatonta komiikkaakin. Koskenniemi kuvasi esimerkiksi eräässä kirjoituksessaan kuinka hän oli Saksassa ollessaan tehnyt natsitervehdyksen posteljoonille. Koskenniemi kirjoitti tehneensä tervehdyksen ”eräälle yhteiskunnan vähäosaisimmista” ja vakuutti siihen sisältyneen paljon ”myötätuntua ja vilpitöntä sydämellisyyttä”.
Sadan lopputuloksen selvittyä muun muassa Maila Talvio ja professori Rolf Nevanlinna määräsivät arkistonsa tuhottaviksi. Mika Waltarikin unohti natsiyhteytensä.
Kulttuuriväen natsihuumalla ei ollut kuitenkaan suurempaa merkitystä, sillä Suomessa toimivat poliittiset natsiryhmät pysyivät pieninä. Jokisipilän ja Könösen mukaan:
”Kaikkein merkittävimmän Saksan-ystävien ryhmän muodostivat pääministeri ja presidentti Rytin, marsalkka Mannerheimin ja työväenjohtaja Tannerin kaltaiset reaalipoliitikot, jotka eivät varsinaisesti olleet saksalaismielisiä ollenkaan, mutta jotka asemansa kautta varsinkin aseveljeyden vuosina näyttelivät keskeisiä rooleja maiden suhteissa.”
Kirjoittajien mukaan näiden miesten toimintaa voitiin luonnehtia kyyniseksi pienvaltiomachiavellismiksi, jossa ”esimerkiksi pohdinnat demokratian ja kansallissosialismin yhteensopimattomuudesta tai Suomen ja Saksan välisestä historiallisesta siteestä saivat väistyä toisarvoisina”.
Kirjassa todetaan edelleen Rytin ja Mannerheimin toteuttaneen hyvin samanlaista toimintamallia kuin Paasikivi ja Kekkonen myöhemmin Neuvostoliiton kanssa.
Tutkijat korostavat Suomen ja Saksan tiiviin yhteydenpidon pelottaneen Moskovaa jo varhain 30-luvulla. Stalin oli varma, että Hitler hyökkää jossain vaiheessa Neuvostoliittoon. Suomella oli siis osavastuu talvisodan syttymisestä. Kirjoittajat antavat ajattelemisen aihetta:
”Jos jatkosota hyväksytään puolustussodaksi, samalla logiikalla on myönnettävä myös Neuvostoliiton hyökkäyksen 1939 olleen pohjimmiltaan defensiivinen toimenpide.”
Ja kirjoittajat täsmentävät jatkosodan olleen epäonnistunut hyökkäys- ja valloitussota, eikä mikään erillissota, vaan tiukasti sidoksissa Saksan hyökkäykseen. Loppujen lopuksi sekä talvisodan että jatkosodan syynä oli kuitenkin Hitlerin Saksa.
Kolmannen valtakunnan vieraat ei ole siis pelkkä ”vieraskirja”, vaan se sisältää ennakkoluulottoman päättelyn lisäksi myös uutta tietoa sotiin johtaneista vuosista ja sotien ajasta. Suomalaisten ”hyödyllisten hölmöjen” ohella tarkastelun kohteena on myös natsien toiminta Suomessa.
Jos haluaa perehtyä samaan aihepiiriin laajemmin, niin kannattaa lukea myös tänä syksynä ilmestynyt Tarmo Kunnaksen tutkimus Fasismin lumous (Atena, 686 s.). Siinä kerrotaan kuinka osa eurooppalaista älymystöä hurahti natsi-Saksan ja fasistisen Italian tukijoiksi. Kunnas vertailee myös Hitlerin ja Mussolinin valtakuntien viehätystä siihen kutsuun, jonka niin sanotut ”hyödylliset idiootit” kuulivat Stalinin Neuvostoliitosta.
uutiskirje 