Kotihoidossa työskennellään kahdessa vuorossa. Iltavuoro loppuu teoriassa kello 22, mutta käytännössä vuorot venyvät ja paukkuvat. Illalla kukaan ei ole jatkamassa meidän töitä ja usein menee töissä puoli kahteentoista illalla. Kun lähtiessään sulkee asiakkaan oven, voi vaan toivoa hänen pärjäävän aamuun.
Kahta samanlaista työpäivää ei ole. Asiakkaita joutuu sairaalaan, kotiutuu sairaalasta, ja heitä kuolee.
Yhtenä päivänä saattaa olla vähän helpompaa, toisena päivänä täysi helvetti. Pahimpia ovat päivät, jolloin emme kiireen vuoksi pysty organisoimaan työtämme ollenkaan.
Aamu toimistolla on yhtä sekasortoa. Emme tiedä, kuinka paljon on asiakkaita ja mitä heidän kanssaan tehdään. Jotta työssä olisi joku mieli, se olisi suunniteltava etukäteen.
Kun käynti yhden asiakkaan luona venyy, toiset joutuvat odottamaan.
Omaiset soittelevat miksei kukaan ole käynyt, että mummo odottaa aamupuuroa ja on jo puolipäivä. Me yritetään hätäisesti ratkaista noita tilanteita. Siirretään suihkutuksia ja muuta sellaista, jota ei ole ihan pakko tehdä.
Joinain päivinä ei ehdi edes pissalle
Ihanne olisi se, että vuorossa olisi vaativia käyntejä keskimäärin kolme ja helpompia neljä. Nyt saattaa aamulla olla 8 – 9 asiakasta ja iltapäivällä saman verran. Siinä ei vaan ehdi tehdä kaikkea. Mutta meillä on niin tunnollisia ihmisiä töissä, että jäävät ylitöihin.
Ei kukaan kehtaa sanoa asiakkaalle, että nyt häivyn ja saat nyt pukeutua itse. Työnantajan on helppo käyttää tätä hoitajien velvollisuudentuntoa hyväkseen.
En ole koskaan nähnyt ”laiskoja hoitajia juoruamassa kahvin äärellä”. Me ei pidetä kahvitaukoja. On päiviä, jolloin en ehdi käydä edes pissalla.
Kiireessä tapahtuu sitten sitä, että asiakkaita on kaatunut, kun hoitajat yrittävät pysyä aikataulussa eivätkä malta esimerkiksi liikkua tarpeeksi hitaasti vanhuksen kanssa. Sellainen tulee varmasti lisääntymään, kun laitospaikkoja leikataan ja kotihoidon asiakasmäärä kasvaa.
On kaunis ajatus, mutta…
On kaunis ajatus, ettei laitosteta vanhuksia. Mutta kukaan ei puhu siitä, miten kaikki kotihoitoon vyöryvät ihmiset otetaan vastaan.
Meillä on paljon asiakkaita, joiden paikka ei ole kotona. He makaavat kroonikkosuojilla peitetyissä sängyissään eivätkä tiedä missä ovat. Tai sitten jalat toimivat, mutta pää ei. Se on vaarallinen yhdistelmä.
Hoitaja käy kolme kertaa päivässä katsomassa, mutta vuorokauteen jää monta turvatonta tuntia.
On kamalaa katsoa esimerkiksi huonokuntoisia pariskuntia, jotka ovat olleet vuosikymmeniä yhdessä, tehneet töitä, kasvattaneet lapset.
Sitten kaksi täysin dementoitunutta ihmistä yrittää pitää toisistaan huolta: pukea, nostaa, laittaa ruokaa. Eihän pieniä lapsiakaan jätetä keskenään kotiin pärjäämään!
Dementikkojen jättäminen kotiinsa ilman apua on ihan yhtä vaarallista. He saattavat keksiä ihan mitä vaan. Helloja on päällä ja hanoja valumassa.
Kannatan laitoshoidon karsimista
Kannatan laitoshoidon karsimista, mutta sitä tarvitsevien pitäisi saada helpommin laitospaikka.
Kun laitospaikkaa oikeasti tarvitseva, täysin avuton ihminen laitetaan kotiin, tullaan kierteeseen, jossa asiakas kaatuilee ja satuttaa itsensä ja me soitetaan ambulanssi, joka vie päivystykseen.
Siellä vanhus saattaa joutua odottamaan useita tunteja, jonka jälkeen hänet kotiutetaan. Ja sitten hän taas kaatuu. Ei tällaisessa pompottelussa ole mitään järkeä.
Kotihoidossa on koko ajan huonokuntoisempia ja sairaampia vanhuksia. Meillä on paljon pariskuntia, joista molemmat ovat täysin hoidettavia. Puettavia, talutettavia ja ohjailtavia. Heille täytyy sanoa, että nyt noustaan sängystä, nyt kävellään vessaan.
Yhtenä päivänä kun olin käynyt yli kymmenen vaativahoitoisen asiakkaan luona ilman mitään vessa- tai muitakaan taukoja ja olin tosi uuvuksissa, kysyin esimieheltä, mitä vastaan asiakkaille ja heidän omaisilleen, kun he kysyvät, miksi olen niin paljon myöhässä.
Esimies pyysi, että soittavat hänelle. Parhaassa asemassa ovat ne asiakkaat, joilla on aktiivisia omaisia.
Välillä menen töihin itkien ja välillä lähden töistä itkien. Olen ihan poikki ja päällimmäisenä minulla on riittämättömyyden tunne. Monesti mietin ihan sitä fyysistäkin suoritusta, että miten jaksan tehdä tämän työvuoron.
Olen vaihtamassa alaa
Minun nähdäkseni julkisia palveluja ajetaan vaan alas. Hoidon laatu laskee ja tulevaisuudessa yksityiset palvelut lisääntyvät. Hyvää hoitoa saavat ne, joilla on rahaa. Minimaaliset julkiset palvelut ovat sitten köyhiä varten.
Kuinka pitkään tällainen voi jatkua? Jotain tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.
Nuoret hoitajat vaihtavat alaa, niin olen itsekin tekemässä. En halua olla näkemässä tuota rappiota. Minusta ei ole tekemään työtä noin huonosti. Joudun koko ajan laistamaan omista ja hoitotyön eettisistä periaatteista. Se turhauttaa ja ahdistaa.
Pelkään, että resurssien puutteessa työttömistä pikakoulutetut hoiva-apulaiset laitetaan tekemään myös vaativampia hommia. Kuka on vastuussa, jos tapahtuu hoitovirheitä?
Koko juttu on luettavissa 20.12. ilmestyneestä Kansan Uutisten Viikkolehdestä. Osta näköislehti Lehtiluukusta.
uutiskirje 
