Christer Hackman katselee rauhallisena peilikirkasta lampea Nuuksion kansallispuistossa Espoossa. Hän miettii, kuinka ahvenet mahtavat käyttäytyä yhdessä hänen lempipaikoistaan.
– Valo-olosuhteet ovat olleet hankalia, välillä on lunta jään päällä, sitten taas valo pääsee helposti läpi. Ahvenet ovat menneet sekaisin, hän kertoo.
– Mutta luulen, että saamme ahvenen, saamme kalan. Yleensä otan sangollisen, hän kertoo ääni innostusta täynnä.
Tärkeintä on luonnon keskellä oleminen ja itse tämä toiminta.
Odottaminen, toivominen ja taianomaisen tunnelman luominen kuuluvat asiaan.
52-vuotias Hackman on täysin kaupunkilainen, kotoisin Helsingin keskustasta, jossa hän kävi myös koulunsa. Intohimoinen kalastus alkoi heti ensimmäisestä kerrasta, kahdeksanvuotiaana.
– Minua ei saatu koko päivänä pois järveltä, selkäkin paloi silloin pahasti.
Aikanaan häntä kutsuttiin yliopistolla ja laajan tuttavapiirin keskuudessa hyväntahtoisesti ”Pilkkimieheksi”, koska hän kulki aina talvisin pilkkivaatteissa. Huhut ja kertomukset kulkivat hänen edellään: soittaa erikoisilla rummuilla arabialaista ja afrikkalaista musiikkia, keräilee marjoja valtavia määriä ja kalastaa lähes aina. Suuria saaliita, pelkästään ongella.
Muita pyydyksiä hän ei käytä vieläkään.
– Kamppailu kalan kanssa täytyy käydä itse.
Tiedettä vai taikaa?
Kun hän alkaa puhua kalastuksesta, käy ilmi, että kyseessä on melkein pakkomielle. Hackmanilla tuntuu välillä olevan kalan näkökulma asioihin. Hän miettii jään alla tapahtuvia asioita.
Hän kutsuu metsää toiseksi kodikseen. Joskus hän syö kalat jo metsässä, nuotion äärellä – senkin takia, että Hackmanin vaimo ja tyttäret ovat vakavasti kala-allergisia. Kohtalon oikku! Asian kanssa on kuitenkin elettävä, sillä hän suhtautuu intohimolla myös varttuneella iällä perustettuun perheeseen.
Nuuksion kansallispuistossa on noin sata lampea. Monet niistä näyttävät ihan identtisiltä. Kun niitä lähestyy, on kuin tulisi koko ajan samaan paikkaan. Ulkopuolisen ajantajukin alkaa kadota. Hackmanille se on kuin saapuminen lapsuuden maisemaan.
– Minä olen liikkunut Nuuksiossa jo ennen kuin tästä tuli kansallispuisto ja rauhoitettu alue, Hackman kertoo.
Aurinko on vasta nousemassa. Hyvin nopeasti poikkeamme tallatuilta poluilta poispäin, yhä syvemmälle ”kaupungin erämaahan”. Hackman kertoo Nuuksion eläimistä. Neljän kilometrin kävelyn aikana tarinat alkavat elää. Suunnistan pimeässä metsässä hänen äänensä mukaan.
Lammelle päästyämme maisema avautuu jo hienosti. Hackman kairaa heti reikiä jäähän ja toteaa:
– Se on teräsjäätä, melkein kymmensenttistä. Kestää kyllä!
– Tietysti olisi parempi, että se olisi vähän paksumpaa, koska paksuus kuitenkin vaihtelee eri paikoissa.
Sen verran jää rasahtelee rannassa, että tekee mieli kysyä, onko hän uponnut koskaan?
– Olen yhden kerran, 12-vuotiaana. Silloin putosin ihan kunnolla. Varovaisuus kannattaa kyllä.
Mitään ei tapahdu
Kaikkien huhujen ja ennakkorummutuksen perusteella Hackman on todellinen kalastuksen taikuri. Siksi tuntuukin yllättävältä, kun kalastus alkaa niin tuttuun tapaan: mitään ei tapahdu. Aurinko on juuri noussut ja pienessä lammessa on kohta kymmeniä reikiä.
Aluksi Hackman on hyvin rauhallinen. Hän tietää, että olosuhteet ovat vaihtelevia ja niin kuuluu ollakin.
– Tärkeintä on kuitenkin luonnon keskellä oleminen ja itse tämä toiminta, hän sanoo.
– Marjastuksessa taas määrät ovat tärkeitä, se on enemmän elinkeino minulle.
Vähitellen eleet ja ilmeet muuttuvat kireämmiksi, tarkemmiksi. Kalastamisen tiede ja taikuus on nyt valjastettu käyttöön. Tilanne selvästi huolestuttaa. Hackman puhelee itsekseen:
– Jotain tässä nyt on… kalat kyllä huomaa sinut, ne näkevät liikkeen.
Seuraavasta lammesta tulee jo pari pientä ahventa. Kolmannessa tärppää. Ahvenia alkaa tulla yhä kiihtyvällä tahdilla. Ämpäri täyttyy pikku hiljaa. Hackman tuntuu olevan intohimon vietävänä, eikä halua millään lopettaa.
Lopulta hän keksii laittaa elävän ahvenen koukkuun.
– Luulen, että saamme hauen. Alkaa olla se aika, hän sanoo salaperäisesti.
Eikä mene kauan, kun iso kala näkyy jo jään läpi. Rauhallisesti Hackman vetää sen reiän kohdalle. Hauki työntää ison suunsa ulos pilkkireiästä. Aikamoinen vonkale. Hän tarttuu sitä leuoista ja vetää. Hauki putkahtaa ulos pienestä reiästä voimalla.
Vähitellen Hackmanin suu leviää spontaaniin hymyyn. Lapsenomainen ilo paistaa kasvoilta. Ihmettelin miksei hauki juurikaan vetänyt.
– Nappasin kiinni heti, ennen kuin se ehti aloittaa, Hackman kertoi yksinkertaisen salaisuuden.
Kotimatkalla hän kysyi mietteliäänä: ”Eikö se hauki tullutkin juuri auringonlaskun hetkellä? Silloin ne tulevat!”. Todellakin. Olimme olleet kalassa auringonnoususta sen laskuun.
Hackman myy kalaa ja marjoja suoraan kaupunkilaisille tutuilleen. Tällä kertaa ahvenet menevät kuitenkin lahjana vanhemmalle rouvalle, joka on sellaisia toivonut. Isoa haukea Hackman lähtee valmistamaan naapuriin.
Pilkkimiehen aikaan ei mahdu turhia asioita. Vain tärkeimmät ovat jääneet: kalastus, musiikki, marjastus ja perhe. Ystävät ja ruoka limittyvät näihin.
uutiskirje 
