Kaksikymmentä minuuttia yli puolenyön 25.4.1974 radiossa alkoi soida Zeca Afonson kappale Grândola, Vila Morena. Se oli salainen, etukäteen sovittu merkki Portugalin armeijan upseereille: vallankaappaus oli alkanut.
48 vuotta kestäneeseen diktatuuriin ja raskaisiin siirtomaasotiin turhautuneet upseerit valtasivat ensin Lissabonin keskustan Terreiro do Paço -aukion ja piirittivät sitten sotilaspoliisin päämajan, jonne Salazarin seuraaja Marcello Caetano oli paennut.
Diana Andringa oli tuolloin 27-vuotias. Naapuri herätti hänet huolestuneena varhain aamulla. Radiossa oli käsketty ihmisiä pysymään poissa kaduilta.
Vallankumouksen luoma yhtenäisyys ja juhlan tuntu hälvenivät melko pian.
– Hän luuli, että me joutuisimme uudestaan vankilaan. Oli huhuttu oikeiston vallankaappauksesta, Andringa kertoo. Hän päätti jatkaa uniaan – yhtä hyvin vankilaan voisi lähteä hyvin levänneenä.
Andringa muistelee tapahtumia yliopistolla, josta hän muutama vuosi sitten valmistui sosiologian tohtoriksi. Hän on matkalla puhumaan sananvapautta käsittelevään tilaisuuden siellä.
Angolassa syntynyt toimittaja oli vankilassa diktatuurin aikana. Hän työskenteli kauan televisiotoimittajana ja RTP-kanavan johdossa sekä toimittajien ammattiyhdistyksessä. Nykyisin hän keskittyy dokumenttien ohjaamiseen. Monet niistä käsittelevät kolonialismia ja itsenäisyystaisteluita.
Huhtikuun 25. päivänä radiosta kuultuja ohjeita ei toteltu. Väki lähti kaduille. Alkoi selvitä, että kyseessä ei ollutkaan oikeiston vallankaappaus. Andringakin sai kuulla käänteestä ja lähti kaupungille.
– Tunnelma oli iloinen ja tuntemattomat halasivat toisiaan, hän muistelee. Vallankumouksen symboliksi muodostui neilikka, joita sotilaat laittoivat kivääriensä piippuihin. Päivän aikana tilanne ei kärjistynyt: hallituksella ei ollut rahkeita vastarintaan. Caetano luopui vallasta iltapäivällä.
Kiihkeä sosiaalisten
uudistusten kausi
Vallankumousta seurasi kiihkeä sosiaalisten uudistusten kausi. Poliittisten vankien vapauttamista alettiin järjestää jo samana päivänä, kun diktatuuri kaatui. Vallankumous oli lupaus paremmasta, vaikka huoli tulevasta oli vielä läsnä.
– Saimme takaisin arvokkuutemme ja katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Päällimmäisinä toiveina olivat koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen. Vallankumous merkitsi myös sensuurin päättymistä ja vapaata journalismia, Andringa kertoo.
Andringalle tuota aikaa symboloi metrossa haitaria soittanut sokea mies. Ennen hän oli aina soittanut haikeita fadoja – musiikkilaji oli Salazarin suosiossa. Kun mies tuli vastaan huhtikuussa, hän soitti Kansainvälistä.
Täysin veretön vallankumous ei kuitenkaan ollut. Huhtikuun 25. päivän ainoista kuolemista oli vastuussa pahamaineinen PIDE (Polícia Internacional e de Defesa do Estado), eli diktatuurin aikainen salainen palvelu ja turvallisuuspoliisi. PIDE:n päämajan edustalle kerääntyneitä mielenosoittajia kohti ammuttiin, ja neljä heistä kuoli.
– PIDE:n toiminta muuttui raaemmaksi kohti diktatuurin loppua, Andringa kertoo. PIDE:n vakoojat seurasivat tarkasti kaikkea diktatuuria vastaan osoitettua toimintaa, ja kuulustelut sekä pidätykset olivat pelättyjä väkivaltaisuuden ja kidutuksen vuoksi.
– Hallitusta vastaan toimineet lähetettiin vankiloihin. Näistä pahamaineisin, Tarrafal, sijaitsi Kap Verden saaristossa. Sitä kutsuttiin hitaan kuoleman leiriksi – nimitystä lainaa myös Andringan vankilaa käsittelevä dokumentti.
Angolan tapahtumia tarkasti toimittajana seurannut Andringa päätti kirjoittaa jutun 60-luvun lopulla, kun Angolan itsenäisyysliikkeen toiminnasta oli kulunut kahdeksan vuotta. Sitä varten hän oli yhteydessä itsenäisyysliikkeen keskeisten henkilöiden kanssa. Heihin tutustuttuaan hän alkoi auttaa erästä vangittua aktivistia ja järjestämään lääke- ja ruokatarvikelähetyksiä Angolaan.
Vuonna 1971 Andringa pidätettiin. Ensin häntä syytettiin maanpetturuudesta, sitten itsenäisyysliikkeen jäsenyydestä ja maan turvallisuuden vaarantamisesta.
– Vastasimme itse puolustuksestamme. Kerroimme rasismista ja epätasa-arvosta, siitä mitä olin Angolassa kasvaneena nähnyt, hän kertoo. Andringa oli vangittuna vajaat 2 vuotta.
– Eräs toinen vanki, kapverdeläinen nainen, sanoi että aika vankilassa auttoi ymmärtämään taistelun tärkeyden ja syyt siihen osallistumiseen.
Ratkaiseva tekijä
siirtomaasodat
Andringan mukaan maa oli ennen vallankumousta toivottomassa tilassa: – Maaseudulla työskenneltiin samanlaisissa oloissa kuin siirtomaissa. Oli työntekijöiden raiskauksia ja muuta väkivaltaa.
Sensuuri ja köyhyys olivat taustalla diktatuurin kaatumisessa, mutta keskeisessä roolissa olivat Portugalin käymät siirtomaasodat.
Huolimatta kansainvälisestä painostuksesta siirtomaista Afrikan mantereella pidettiin kiinni. Angolassa, Mosambikissa ja Guinea-Bissaussa perustettiin itsenäisyysliikkeet 60-luvun alussa, ja näitä vastaan Portugali kävi pitkää taistelua. Sotiin lähetettiin paljon nuoria portugalilaisia.
– Vanhemmat halusivat lapsensa takaisin kotiin sodasta, Andringa kuvailee. Motivaatio mahdottomalta ja perusteettomalta vaikuttavaan tehtävään oli kadonnut. Vallankaappauksen panivat siis toimeen upseerit, ja ensimmäinen salainen kokous oli Bissaussa.
Perinteisesti puolustusvoimat oli suhtautunut myönteisesti siirtomaavaltaan.
– Tapahtumat yllättivät meidät, sillä ei minulla esimerkiksi ollut minkäänlaisia yhteyksiä näihin tahoihin, Andringa kertoo.
Hänen mielestään se, että vallankaappauksesta vastasi armeija, johti myös siihen, että PIDE:n poliiseja ei tuomittu teoistaan. Monilla oli läheiset välit salaisessa poliisissa työskenteleviin.
”Emme kuitenkaan
taistelleet turhaan”
Vallankaappaus merkitsi sotien päättymistä ja vankien vapauttamista. Portugalin silloiset siirtomaat Afrikassa, Mosambik, Angola, Guinea-Bissau, Kap Verde ja São Tomé & Príncipe, itsenäistyivät vuonna 1975.
Portugalissa puolestaan alkoi tulevaisuuden hahmottelu. Andringa kertoo, että vallankumouksen luoma yhtenäisyys ja juhlan tuntu hälvenivät: – Ristiriidat nousivat pinnalle melko pian. Esimerkiksi jossain vaiheessa erilaisia vasemmistoryhmiä oli päälle 20.
Portugalin talouskriisi ja etenkin troikaksi kutsutun Euroopan unionin, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n toimenpiteet ovat tuntuneet konkreettisesti monien portugalilaisten elämässä.
Mielenosoituksissa voi kuvitella näkevänsä vanhempien miesten ja naisten olemuksessa pettymystä ja suruakin. Diktatuurista päästiin muutama vuosikymmen sitten, ja nyt maa on sellaisella tolalla, että kaikki kynnelle kykenevät muuttavat muualle.
Andringa kertoo, miten hänen poikansa kerran kysyi häneltä ja hänen puolisoltaan, ovatko he pettyneitä. ”Te taistelitte niin paljon ja teitte niin paljon”, hän oli sanonut. Andringan puoliso oli myös vangittuna.
Andringa kuitenkin vastasi, etteivät he ole pettyneitä. Hän on sitä mieltä, että vaikka troikan myötä askeleita on otettu taaksepäin esimerkiksi terveydenhuollon ja opetusjärjestelmän saralla, kaikkia vallankumouksen jälkeen saavutettuja parannuksia ei voida ottaa pois.
– Esimerkiksi naisten oikeuksia ei tulla viemään, eikä sensuuriin tulla palaamaan. Tilanne on kuitenkin huonontunut, ja juuri naiset kärsivät kriisin vaikutuksista ensimmäisenä, Andringa sanoo. Hän kertoo, että naiset ryhtyivät vallankumouksen jälkeen nopeasti käytännön toimiin ja taistelemaan oikeuksiensa puolesta.
– Tapoja oli monenlaisia. Eräällä tehtaalla oloihin tyytymättömät naiset alkoivat ommella paitoihin väärän mittaisia hihoja.
Juuri naisten roolista siirtymässä demokratiaan on viime aikoina puhuttu enemmän.
Näkemys vapaudesta
on muuttunut
Andringa on huolissaan monista asioista.
– Nykyään ei pelätä PIDE:n poliiseja, vaan työpaikan pomoa. Oikeudet ovat kaventuneet ja epäoikeudenmukaiseen kohteluun suhtaudutaan välinpitämättömästi, hän sanoo ja kertoo esimerkkinä, miten hiljattain bussissa liput tarkastettiin vain kodittomalta vaikuttavalta naiselta ja tummaihoiselta nuorelta. Kukaan muu ei puuttunut tilanteeseen.
Samoin hänen mielestään näkemys vapaudesta on muuttunut: – Vapaus ymmärretään nykyään yksilöllisenä vapautena. Se näkyy siten, että koetaan oikeudeksi käyttää kännykkää luentosalissa, eikä vapautena kyseenalaistaa luennoitsijan näkemyksiä kriittisesti.
Muutosta Andringa pitää kapitalismin temppuna.
25. päivä huhtikuuta on Portugalissa kansallinen vapaapäivä. Enää se ei juuri jaa kansaa. Pyöreiden vuosien kunniaksi päivää muistellaan monin tapahtumin. Joka vuosi Lissabonin Avenida de Liberdade -katu täyttyy vapautta juhlivasta väestä – kriittisiä viestejä nähdään myös. Sinne Andringakin aikoo, vapaudenmitali rinnassaan.
uutiskirje 
