Vuonna 1998 käynnistetty Stop töhryille -projekti toimi kymmenen vuoden ajan, kunnes Helsinki luopui nollatoleranssista ja projektin määrärahat sulautettiin Rakennusviraston budjettiin vuodesta 2009 alkaen. Kaupungin kukkaronnyörit heltyivät graffitisodassa yli 24 miljoonan euron edestä.
Hain kirjastosta kaksi arkaaisen paksua ja kömpelöä vhs-nauhaa, joista toisen työnnän nyt nauhurin luukkuun. Minun ei tarvitse harppoa kuvakelauksella mainosten yli, sillä tällä kertaa mennään suoraan asiaan. Joka kodin asuntomarkkinoista tuttu sänkileukainen Remontti-Reiska ilmestyy ruutuun, mutta ei puhukaan siitä miten kylpyhuone on helpointa laatoittaa. Nyt hän puhuu töhryistä.
Siisti Stadi – Stop töhryille -videon hölmöt taustamusiikit tuovat 90-lukulaisuudessaan mieleen ala-asteen, jolloin erilaisia opetusvideoita välillä katsottiin. Onkohan tätä esitetty kouluissa?
Videolla graffitin väitetään olevan ympäristöstä piittaamatonta tuhoamista, joka edistää rikollisuutta ja turvattomuutta. ”Jengisidonnaisen” graffitin on myös kerrottu olevan 20–30 -vuotiaiden syrjäytyneiden miesten harrastus, eikä suinkaan nuorison. Silti muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi usein noin 20-vuotiaiden saamista tuomioista. Projektin vastuumiehet ovat solvanneet maalareita jopa psyykkisesti monivammaisiksi.
Laillinen paikka
tyrmättiin
Projekti tyrmäsi Paavo Arhinmäen vaatimuksen laillisesta paikasta, jonne kuka tahansa saisi mennä maalaamaan. Heidän mukaansa graffitit leviävät laillisista paikoista ympäristöönsä ”kuin tauti”. Arhinmäki on puolestaan muistuttanut, ettei Helsingissä ole koskaan ollut laillista maalauspaikkaa. Porvoossa tällainen malli on toiminut hyvin, eikä väitettyjä seurauksia ole ilmennyt.
Remontti-Reiska jatkaa puhettaan vaihtuvissa Helsingin kaupunkimaisemissa. Mutta kuvausryhmä ei poikkea kuvaamassa graffitigallerioita, joista hienoimmat maalaukset löytyvät. Myöskään Rakennusviraston Kaupunkitekniikka-lehdessä ja projektin muissa tiedotuskanavissa ei ole näytetty graffitin kauneimpia puolia.
Viestinnässä on pyritty selkeästi valitsemaan vain osa tiedosta, jolloin horjutaan yksipuolisuuden ja suoranaisen indoktrinaation välillä. Tällainen valikoiva tiedotus voi olla tarkoituksellinen tapa määrittää rajat keskustelulle, jota Stop töhryille -projektista ja graffitista käydään.
Objektiivisuudesta
ei voida tinkiä
Ala-asteen loppuvuosina kaikki saivat Stadipassi-vihkosen, jolla pääsi museoihin ja Helsingistä kertoviin kohteisiin. Päästyäni jo yläasteelta sille ilmestyi jatko-osa, 10–12-vuotiaille tarkoitettu Sallittu kaupunki -kansalaiskasvatuskokonaisuus. Sen toisena julkaisijana Rakennusviraston näkemykset ulottuvat ympäristövastuuta käsittelevään draamaosioon: ”Ilkeä valta kävi täällä”.
Sallitussa kaupungissa ja muussa projektin viestinnässä graffiti usein liitetään lähtökohdiltaan täysin erilaisiin ilmiöihin. Sallitussa kaupungissa mummojen ja hautakivien potkiminen, lasien rikkominen ym. yhdessä tagien piirtelyn kanssa kuuluvat Ilkeä Valta -jengin arkeen. Jengillä on hip hop -tyylinen logo ja draaman taustamusiikiksikin suositellaan muun muassa Eminemiä. Miksi jatko-osat aina epäonnistuvat?
Vaikka ympäristövastuuseen kasvattaminen onkin tärkeää, 10–12 -vuotiaiden opetuksen objektiivisuudesta ei voida tinkiä. Siinä missä Stadipassi tutustutti helsinkiläislapsia kotikaupunkiinsa, vajoaa Sallittu kaupunki yksipuolisuudessaan propagandistisiin syövereihin.
Vaikuttaa myös siltä, että Rakennusviraston mielestä väkivalta kuuluu olennaisesti graffitikulttuuriin. Esimerkiksi Matti Enrothin (kok.) mielestä töhryissä on yksiselitteisen selkeä viesti: ”Olin yöllä alueellasi, olisin voinut tehdä sinulle pahaa”.
Aikoinaan raitiovaunut olivat tagien piirtelijöiden suosiossa, kunnes Stop töhryille -projekti aloitti yhteistyönsä HKL-raitioliikenteen kanssa. Silloin ensimmäiset valvontakamerat asennettiin – ilmeisesti erityisesti tagiongelman hillitsemiseksi. Sittemmin myös turvallisuuden on todettu parantuneen. Kamerahankinnasta tiedottaessa aiempia turvattomuustekijöitä ei tosin erikseen mainittu, vaan kerrottiin ainoastaan tageista ja ikkunoiden raaputuksista. Silti matkustajat ja kuljettajat saivat ”pelätä lähes henkensä edestä” tägätyissä raitiovaunuissa.
Tällaiset perusteettomat väitteet avaavat mahdollisuuden pohtia onko tarkoitus puhtaasti poliittinen. Kohdistamalla uhka johonkin tiettyyn sidosryhmään, jonka arvot esitetään enemmistön ihanteiden vastakohtana, voidaan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja saada poliittista pelivaraa.
”Kuuntele napit vastakkain graffiteista!” Klikkaan keskustelun otsikkoa ja sen avausviestin linkkiä, joka toistaa Yle Radio 1:n Napit vastakkain -ohjelman tallenteen. Matti Enroth ja Paavo Arhinmäki alkavat nyt väitellä kaiuttimissani. Enroth edustaa Stop töhryille -projektin väkeä. Hän sanoo puolustavansa siistiä, puhdasta ja turvallista asuinympäristöä.
Graffitisodan osapuolien vastakkainasettelu heijastuu näin jopa lausesisällöissä. ”Siisti asuinympäristö” on kuitenkin kovin ontto käsite – kukapa sitä ei puolustaisi? Politiikan tavoite voidaan esittää tällä tavalla yksinkertaisena ”iskulauseena”, jolloin kaiken takana oleva, olennaisempi kysymys ”Kannatatko politiikkaamme?” jää varjoon. Tällöin keskustelu voidaan rajata koskemaan siistiä asuinympäristöä, ja unohtaa harjoitettu politiikka, koska siihen liittyy myös varjopuolia.
…Jatkan väittelyn kuuntelemista. Arhinmäki kertoo nyt kantansa. ”Samoin, puolustan sitä”, hän sanoo.
Töhry-sana yleistyi
vuosisadan vaihteessa
George Orwellin Vuonna 1984 -teoksen dystopiassa ”isoveli” pyrkii ulottamaan kontrollinsa jopa ajatuksien tasolle. Yhtenä valvonnan keinona kehitetään uudiskieltä, jotta rikosajattelu (väärät mielipiteet) tulisi mahdottomaksi.
Stop töhryille -projektin tiedotuksessa puhutaan paljon töhryistä. Slangitutkija Kaarina Karttusen mukaan töhry on yleistynyt vasta vuosituhannen vaihteessa, eikä sitä aiemmin tunnettu sanakirjoissa. Se on yleistynyt, koska sille on tullut vakiintunutta käyttöä esim. lukuisissa Stop töhryille -projektin tiedotteissa ja sitä kautta myös yhteiskunnan muissa osissa.
Projektin vastuumiehet ovat kieltäneet ottavansa kantaa graffitin taiteellisuuteen, mutta käyttämällä tunnustetusta taidemuodosta järjestelmällisesti yleisnimeä töhry se on käytännössä mahdotonta. Töhry polveutuu verbistä töhriä, joka tarkoittaa likaamista, sotkemista ja tuhrimista.
On tietysti mahdotonta tietää missä määrin sanan keksiminen on ollut poliittisesti laskelmoitua. Yhtä olennainen kysymys on se miten töhry ja sen eri johdannaiset sanat kuten töhrijä ovat yleistyneet, ja miten media on omaksunut ne.
Töhry on johdannaisineen yleistynyt Stop töhryille -projektin aikana Helsingin Sanomissa. Ne ovat jopa osittain korvanneet ilmiöistä aiemmin käytetyt, niiden alkuperäiset nimet (graffiti, tagi ym.).
Nykyajan media- tai tietoyhteiskunnassa valtaa ei enää jaeta vain valtion tai kaupungin hallituksen paikkalukujen mukaan, vaan taistelu vallasta on entistä enemmän taistelua kielestä. Merkityksellisintä kielitaistelussa on se kenen sanat ja käsitteet ovat käytössä julkisessa keskustelussa.
Usein sanat graffiti, tagi, ja töhry esiintyvät yhdessä, mutta välillä artikkeleissa kerrotaan töhrijöiden töhrineen milloin metroasemaa, milloin sähkökaappeja. Tällöin jää epäselväksi ovatko tekijät maalanneet graffiteja, kirjoittaneet tageja, tai mahdollisesti urinoineet aseman seinille.
Sinänsä vaarallista ei ole epäselvyys, joka lukijalle saattaa jäädä, vaan se millaisen sanaston hän mahdollisesti omaksuu. Helsingin Sanomilla on mediaa ylivoimaisesti johtavana sanomalehtenä valta mielipideilmaston hallitsemiseen, ja sen onkin todettu ajoittain hivuttaneen puolueettomuuden viittaansa hartioiltaan.
Toisaalta asenteissa on ollut havaittavissa muutosta, kun viime syksynä töhry-sanan käyttäminen eri muodoissaan on vähentynyt graffiti-muodon hyväksi. Vedenjakajana lienee ollut lokakuun kunnallisvaali, jolloin kaupunginvaltuustossa alkoi liennytyskausi graffitien suhteen.
Nyt kaupungin virastoissakin projektista vaaditaan puolueetonta tutkimusta. Kuitenkin vielä ennen vaaleja vallitsi ”jostain syystä sellainen tilanne, että objektiivista tietoa vaikutuksista ei haluta.”
Puolueetonta
tietoa tarvitaan
Minulla on tapana katsoa sähköpostini hyvin usein, jopa monta kertaa päivässä, kun muutakaan tekemistä ei ole. Usein minua ei ole kaivattu, mutta tällä kertaa minulle on uusi viesti. Tietokeskus on vastannut palautteeseeni, jossa kysyin onko syksyn vaatimus puolueettomasta tutkimuksesta saanut vastakaikua. Sieltä luvataan, että tätä tutkimusaloitetta tullaan arvioimaan yhdessä keskeisten sidosryhmien kanssa. Näyttää siltä, että ehkä jo lähivuosina julkaistaan puolueetonta tietoa Stop töhryille -projektin toiminnasta.
Toiset menivät mummolaan maaseudulle, minäpä menin Itä-Pasilaan. Mutta toisten mummolan kivijalassa ei ollutkaan niin monta ihmeellistä asiaa kuin Itä-Pasilassa. Helsingin kaupunki oli vuosina 1991–1992 teettänyt graffititaideteokset Itäväylän muuriin Kulosaaressa ja Itä-Pasilan betonisiin kivijalkoihin, koska ympäristöä haluttiin kaunistaa. Samasta syystä teokset poistettiin vuosituhannen vaihteen kynnyksellä, kun nollatoleranssi alkoi.
Suvilahden vanhan kaasulaitoksen alueelle pystytettiin 16.5.2009 Helsingin ensimmäinen laillinen graffitiseinä, johon kuka tahansa saa maalata graffiteja ilman pelkoa kiinnijäämisestä ja korvauksista. Kesän kokeiluajalla oleva seinä merkitsee graffitinuorison historiallista voittoa vuosikymmenen kaupunkia hallinneesta konservatismista.
Kirjoittaja on 21-vuotias helsinkiläinen valtiotieteiden opiskelija, joka on valokuvannut graffiteja noin kuuden vuoden ajan ja seurannut aiheeseen liittyvää keskustelua.
uutiskirje 
