Pintaa syvemmältä
Charlie Hebdo -draaman jälkeen monet kristityt syyttivät islamia tapahtuneista murhista. Heidän mielestään koko uskontokunta on syyllinen iskun takana olevaan kieroutuneeseen ajattelutapaan, vaikka vain 4 prosenttia muslimeista kuuluu islamin kaikkein vanhoillisimpaan suuntaukseen, Hanbalin koulukuntaan.
Toisaalta monet muslimit – samoin kuin eräät salaliittoteorioihin mieltyneet kristitytkin – ovat olleet varmoja siitä, että kaiken takana ovat tietyt amerikkalaiset piirit, jotka haluavat lietsoa islaminvastaisuutta.
Vaikka Pariisin iskun tekijöiden motiiveja on jälkeenpäin vaikea selvittää aukottomasti, tuntuu kuitenkin siltä, että he kuuluivat tähän pienimpään ja vanhoillisimpaan ryhmään, jota usein kutsutaan wahhabiiteiksi. Sen ”kotikenttä” on Saudi-Arabia, joka valtiona käyttää samoja julmia rangaistusmuotoja kuin esimerkiksi Islamilainen valtio (IS). Tähän koulukuntaan kuuluvat myös esimerkiksi al-Qaida ja Nigerian Boko Haram.
Yhdysvallat vaikenee Saudi-Arabian oloista.
Turkkilainen, Yhdysvalloissa toimiva uskontososiologi Neslihan Ҫevik on todennut IS:n toiminnan aika lailla muistuttavan 600-luvun kharijidien kapinaa Muhammedin ensimmäisiä seuraajia vastaan.
Varsinkin Nafi al-Azraqin johtama kharijidien haara hyökkäsi niin häikäilemättä ja väkivaltaisesti muita muslimeja vastaan, että Ҫevik kutsuu heitä islamin ensimmäisiksi terroristeiksi. He erottivat ensimmäisinä ”oikeat” muslimit ”nimellisistä” muslimeista. Kaikki, jotka eivät hyväksyneet heidän käsityksiään, olivat vain nimellisiä muslimeja. Jos he kuitenkin elivät muslimiyhteisössä, he olivat vaarallisia, koska he uhkasivat islamin puhtautta.
Kharijidit käyttivät Koraanin vastakkainasettelua mumin – kafir eli uskovainen – ei-uskovainen, mutta määrittelivät nämä käsitteet omalla tavallaan. Kafirin merkitys muuttui ei-uskovaisesta kerettiläiseksi, ja sellaiseksi saattoi joutua yhden ainoan synninteon kautta. He pitivät hyväksyttävänä jokaisen kerettiläiseksi määrittelemänsä tappamisen, hänen omaisuutensa haltuun ottamisen sekä hänen vaimojensa ja lastensa tappamisen tai orjaksi ottamisen. He pitivät myös kalifi Alia, Muhammedin serkkua, kerettiläisenä ja murhasivat hänet
Ҫevikin mukaan IS toimii samalla tavoin. Julistamalla kalifaatin IS julistautui samalla islamin sekä hengelliseksi että poliittiseksi johtajaksi. Siihen mukaan tulevat lasketaan uskovaisiksi; kaikki muut ovat kerettiläisiä, ja heidät saa tappaa, ovat he sitten muslimeja tai ei, sunni-imaameja tai lapsia.
Lännessä uskonnon merkitystä usein vähätellään. Tunnettu geopoliittinen konsultti George Friedman laati joku viikko sitten Lähi-idän tilanteesta katsauksen, jossa uskontoja tuskin mainittiin – IS:kin esiintyi siinä lähinnä vain geopoliittisena tekijänä. Toki poliittinenkin ulottuvuus on tärkeä, mutta uskontojen vaikutus sivuuttamalla ei alueen tapahtumia voi ymmärtää.
Maineikas uskontojen historian tutkija Karen Armstrong kirjoitti New Statesman -lehdessä marraskuussa Arabian niemimaan wahhabiiteista IS:n toiminnan edeltäjinä. 1700-luvulla alueen yhteiskuntien poliittinen pirstoutuneisuus oli myös uskonnollinen ongelma. Koska Koraani oli antanut heille pyhän tehtävän – rakentaa oikeudenmukainen talous, jossa jokaista kohdellaan tasapuolisesti ja kunnioittavasti – yhteisön poliittinen hyvinvointi oli aina pyhä tehtävä, Armstrong kirjoittaa.
1700-luvun uudistusmielisille oli siten Armstrongin mukaan selvää, että palauttaakseen hävinnyt valtansa ja arvovaltansa muslimien piti palata uskontonsa juurille, siten että Jumala määräisi suunnan, eivät maalliset pyrkimykset.
Tärkeimpiä näistä uudistajista oli Muhammad Ibn Abd al Wahhab, joka oli erityisen huolestunut pyhien miesten palvonnasta ja heidän hautojensa ympärillä tapahtuvista menoista, jotka antaisivat näille pyhille miehille liian suuren painoarvon. Sen sijaan jokaisen miehen ja naisen pitäisi keskittyä Koraanin lukemiseen. Martti Lutherin tapaan al-Wahhab halusi palata uskontonsa varhaisimpiin opetuksiin ja karsia kaikki keskiaikaiset lisäykset.
Tämä suututti papistoa ja pelotti paikallisia hallitsijoita, jotka pelkäsivät alamaistensa levottomuutta. Al-Wahhab löysi kuitenkin liittolaisen, joka omaksui hänen ajatuksensa. Muhammad ibn Saud käytti niitä perusteena käydessään sotaa pikkuvaltion laajentamiseksi suureksi valtioksi. Hän ja hänen poikansa onnistuivatkin kasvattamaan Saudi-Arabian suurin piirtein nykyiseen mittaansa.
Ibn Saud käytti miekkaansa laajentaakseen valtaansa ja levittääkseen al-Wahhabin oppeja. Aikaisemmin suufilaisuuden kaltainen suvaitsevuus muita islamin sisäisiä oppeja kohtaan oli ollut yleistä, mutta nyt pitäytyminen al-Wahhabin tiukkoihin oppeihin tuli osaksi Saudi-Arabian valtiollista olemusta.
Siihen sisältyivät raa’at ruumiilliset rangaistukset, julkiset teloitukset ja raipoilla hakkaamiset, joista viimekin aikoina on välitetty kuvia ulkomaille, melkein kuin kilpailuna IS:n vastaavan kuvapropagandan kanssa.
Yhdysvallat on kuitenkin halunnut Saudi-Arabian mukaan sodankäyntiinsä IS:ää vastaan. Siksi Saudi-Arabian oloista vaietaan.
uutiskirje 
