Tobinin veron nimellä tunnetuksi tullut valuuttakaupan tai ylipäätään rahoitusmarkkinaoperaatioiden verottaminen on taas noussut esiin, kun on etsitty keinoja suitsia käsistä karanneita maailman rahoitusmarkkinoita.
Attacin ja monien muiden kansalaisjärjestöjen tavoitelistalla olleen veron nosti viimeksi esiin Britanniassa sikäläisen finanssivalvontaviraston johtaja lordi Alain Turner. Turnerin mielestä rahoitusmarkkinat ovat Britanniassa kasvaneet liian suuriksi kansantalouden kokoon nähden ja vero olisi keino rutistaa niitä pienemmäksi. Samalla pienenisivät pankkiirien bonuksetkin.
Lontoon Cityn vastaus oli jyrkkä ei.
Suojautumista ja spekulaatiota
Tobinin veron isä on amerikkalainen ekonomisti James Tobin, joka esitti sitä 1970-luvun alussa keinona hillitä valuuttakeinottelua. Silloin oltiin luovuttu kiinteistä valuuttakursseista. Tobin halusi verolla vähentää lyhytaikaista, kurssien heilahteluun ja pieniin korkoeroihin perustuvaa valuuttakauppaa. Näin vakautettaisiin valuuttakursseja ja turvattaisiin enemmän liikkumatilaa kansalliselle korko- ja rahapolitiikalle.
Maailmalla käydään valuuttakauppaa vuosittain valtavilla summilla. Viime vuosikymmenen lopulla erään arvion mukaan 80 prosenttia siitä oli muuta kuin suoranaisesti tavaroiden ja palvelujen maksamiseen liittyvää, alle viikon mittaista kauppaa.
Osa tästä on yrityksiä tienata pienillä korko- ja valuuttakurssieroilla ja niiden muutoksilla. Iso osa on myös pankkien ja yritysten suojautumista näiltä muutoksilta.
Esimerkiksi yritys, jolla on saatavia vieraassa valuutassa, voi ottaa myös lainaa samassa valuutassa. Jos tuon valuutan kurssi heikkenee, yritys ei kärsi saatavistaan valuuttakurssitappioita, koska saatavat ja lainat pienenevät samalla tavalla.
Mutta sekaan mahtuu myös yrityksiä horjuttaa jonkun maan valuutan arvoa ja tienata siitä.
Kaksi kärpästä yhdellä iskulla
1990-luvulla Ranskasta liikkeelle lähtenyt Attac ja muut globalisaatiokriittiset liikkeet nostivat veron uudelleen esiin myös keinona rahoittaa kehitysmaita ja erilaisia kehitysprojekteja, kuten taistelua malariaa tai aidsia vastaan.
James Tobin, joka kuoli vuonna 2002, harmitteli sitä, että hänen ideaansa kytkettiin muitakin tavoitteita kuin valuuttakurssien vakauttaminen.
Erilaisten laskelmien mukaan pienelläkin valuuttakauppaverolla voitaisiin koota kymmeniä miljardeja euroja vuosittain. Varsinaisen valuuttakeinottelun estämiseen esimerkiksi devalvaatiouhkien edessä tarvitaan kuitenkin selvästi kovempi kuin muutamien sadasosaprosenttien vero.
Suomessa valtiovarainministeriön työryhmä selvitti vuonna 1998 valuuttakaupan verotusta ja tuli siihen johtopäätökseen, että vero vähentäisi valuuttakauppaa oleellisesti ja veisi mahdollisuuksia suojautua valuuttariskeiltä, mutta ei estäisi varsinaista valuuttaspekulaatiota.
Palkkiot osattiin periä – entä verot?
Tällä vuosikymmenellä sekä Ranskassa että Belgiassa on hyväksytty lait, joiden perusteella valuuttakauppaa voidaan verottaa. Veroprosentti vain on tällä hetkellä nolla.
Tänä keväänä 58 maan ryhmä, joka etsii uusia rahoituslähteitä kehitysongelmien ratkaisemiseen, ryhtyi Ranskan painostuksesta selvittämään teknisiä edellytyksiä veron toteuttamiseen. Ja Turner halusi nyt verolle kaikki rahoitusmarkkinaoperaatiot.
Esimerkiksi yksi syy nykyisen talouskriisin taustalla oli täysin käsistä karannut lainoihin liittyvä johdannaiskauppa. Johdannaisissakin on periaatteessa kyse suojautumisesta. Mutta pitkiksi venytetyt peräkkäisten ja paketoitujen ”tuotteiden” ketjut alkoivat elää omaa elämäänsä ja luoda myös omia tienaamismahdollisuuksiaan, eikä hommaa hallinnut enää kukaan.
Joka välissä kauppojen välittäjät kuitenkin onnistuivat perimään palkkionsa. Todennäköisesti ne kykenisivät veronkin keräämään.
uutiskirje 
