Ranskan mellakoiden nostalgiaa:
Vuonna 1968 maailmankuvaamme heilutti monta tapahtumaa idässä ja lännessä. Parhaiten ovat mieliin jääneet Tšekkoslovakian tapahtumien ohella Ranskan opiskelijamellakat. Ne eivät suinkaan rajoittuneet vain toukokuuhun, vaan opiskelijavallankumous on vaikuttanut ranskalaisen yhteiskunnan kehittymiseen kaikki nämä neljä vuosikymmentä.
Nyt pohditaan, mitä siitä on jäänyt jäljelle. Aika paljon, on yleisarvio. Ovathan tunnetuimmat barrikadeilla keikkuneet yhä kuvioissa mukana – jopa erittäin näkyvästi.
Kuusikymppiset
muistelevat
Ranskassa on arvioitu pitkin vuotta, mitä 40 vuoden takaisista tapahtumista on jäänyt jäljelle. Tapahtumat tarjosivat monille palopuheiden pitäjille ponnahduslaudan yhteiskunnan johtopaikoille. Nyt kuusikymppisinä hyväpalkkaisina meppeinä tai päätoimittajina he muistelevat haikeina ihanteiden täyttämää nuoruuttaan.
Ihanteita onkin tiedotusvälineissä muisteltu tippa silmässä. Haastateltavat ovat aina samoja, ja tämän vuoden aikana on ilmestynyt ennätysmäärä heidän kirjoittamiaan muisteluteoksia. Seuraavan voi julkaista vasta kymmenen vuoden kuluttua, kun mellakoista on kulunut 50 vuotta. Hauska nähdä, kiipeävätkö tuolloin seitsenkymppiset papparaiset yhä barrikadeille, ja onko lippu enää yhtä punainen.
Modernimpi
Ranska syntyi
Vuosi 1968 johti kankean, paikalleen jämähtäneen ranskalaisyhteiskunnan radikaaliin vapautumiseen. Taide, politiikka, yhteiskuntasuhteet, moraalisäännöt ja naisen asema kokivat vuosikausia kestäneen shokin, jonka pohjalta nykyinen modernimpi Ranska syntyi.
Ranska eli 1960-luvulla sodanjälkeisen taloudellisen kasvun aikaa, jota kesti 30 vuotta 1970-luvun puoleenväliin saakka. Naisen paikka oli kotona. Perheenäidin töissä käyminen oli häpeällinen merkki siitä, että mies ei pystynyt perhettään elättämään. Moraalisäännöt olivat yhtä tiukat kuin tyttöjen papiljotit, eikä seksiä sopinut harjoittaa ennen avioliittoa. Vahingot jouduttiin 1970-luvulle saakka hoitamaan vapaamielisemmissä naapurimaissa, Isossa-Britanniassa ja Alankomaissa.
Maata hallitsi kenraali Charles de Gaulle, joka oli johtanut Lontoosta vastarintaliikettä natsi-Saksan miehitystä vastaan. Liittoutuneiden joukkojen vapautettua Euroopan natseista de Gaulle kohosi kansallissankariksi ja valittiin tasavallan presidentiksi.
Eipä mies arvannut, mihin päänsä pisti. Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi ei ollut nähnyt nälkää, pommisuojat olivat heille harmaata historiaa eikä heitä kiinnostanut kuunnella vanhoja sotajuttuja. Nuoret halusivat uudistaa yhteiskunnan ja tätä de Gaulle ei ymmärtänyt.
de Gaullen sankaritarina loppui nolosti kansanäänestykseen, jolla hän testautti omaa kannatustaan. Kun ranskalaiset äänestivät ei, presidentti palasi Elysée-palatsista vaatimattomaan kotiinsa Colombay-les-deux-Eglises-kylään. Sieltä käsin hän ilmoitti eroavansa presidentin tehtävistään. Opiskelijamellakoiden alkamisesta oli kulunut tasan vuosi.
Vallankumouksen
jäljissä
Tapahtumat alkoivat Pariisissa 1.5.1968, jolloin ensimmäinen laillinen mielenosoitus kahdeksaan vuoteen kulki sittemmin vakiintunutta mielenosoitusreittiä République-aukiolta Bastille-aukiolle. Sieltähän alkoi Ranskan suuri vallankumous 14.7.1789. Heinäkuun 14. päivä on nykyisin Ranskan kansallispäivä.
Mielenosoitukseen osallistui kommunistijohtoinen ammattiyhdistyskeskus CGT, kommunistipuolue ja tuolloin vielä pieni sosialistipuolue. Seuraavana päivänä Pariisin esikaupungissa Nanterren yliopiston opiskelijat ottivat yhteen poliisin kanssa.
Toukokuun kolmantena päivänä Sorbonnen yliopiston opiskelijat aloittivat mellakat Pariisin Latinalaiskorttelissa. Poliisin kyynelkaasupommit ja barrikadien taakse linnoittautuneiden opiskelijoiden katukivet lensivät kilpaa. Kuusi sataa opiskelijaa pidätettiin kuulusteluja varten.
Pariisin toukokuun opiskelijakokoukset ja mellakat keskittyivät Sorbonnen yliopiston ympäristöön. Tiedotusvälineet seurasivat henkeään pidätellen, tehdäänkö Ranskassa jälleen uusi vallankumous. Ei tehty, nykyperspektiivistä katsoen tapahtumat eivät olleet kovinkaan dramaattisia. Ketään ei murhattu eikä tahallisesti tapettu, vaikka onnettomuuksia sattuikin. Toki mustavalkoisissa valokuvissa näkyi verta vuotavia opiskelijoita ja nämä kuvat levisivät ympäri maailmaa.
Opiskelijat olivat usein kotoisin hyvätuloisista porvarisperheistä. He protestoivat lähinnä oman perheensä porvarillisuutta vastaan. Mellakoivat pojat olivat pukeutuneet äidin silittämään pikkutakkiin ja tupeeratut tytöt yrittivät selviytyä piikkikorkoineen hajotettujen katujen kivien keskellä.
Pariisissa oli täydellinen julkisen liikenteen lakko, joten katukiviä heittelemään pääsivät luonnollisesti vain Latinalaiskorttelissa asuvat opiskelijat. Monet opiskelijat asuivat vielä vanhempiensa kotona, mellakkapaikkojen naapurissa.
10 miljoonaa
lakkoilijaa
Yleislakko alkoi 13. toukokuuta ja mellakat levisivät myös maakuntaan.
Euroopan historian suurimpaan yleislakkoon osallistui parhaimmillaan lähes kymmenen miljoonaa kansalaista. Metro, linja-auto-ja taksiliikenne pysähtyi tyystin. Kansalaisten oli keksittävä uusia keinoja selvitäkseen jokapäiväisestä elämästä.
Tuolloin keksittiin kimppakyydit ja peukalokyytiläisen poimiminen autoon tuli lähes yhteiskuntavelvollisuudeksi. Näin ranskalaiset joutuivat väkisin tutustumaan toisiinsa ja keskustelemaan päivän tapahtumista toisesta yhteiskuntaluokasta tulleiden ihmisten kanssa.
Vanhat porvarit joutuivat tutustumaan nuorten ajatusmaailmaan, oikeistolaiset kommunisteihin, valtion virkamiehet tehtaan työläisiin. Yhteiskunnan perustat tärisivät, mutta valtaosa ranskalaisista näyttää olevan nykyään sitä mieltä, että tällaista järkytystä tarvittiin. Sitä paitsi heillä tuntui olevan silloin huomattavasti hauskempaa kuin nykyisin.
Mitä mellakoista
jäi käteen?
Mielenosoitukset johtivat toukokuun lopulla ns. Grenellen sopimuksiin. Nimi tuli rue de Grenelle -nimisestä pariisilaisesta kadusta, jolla sopimuksen allekirjoittivat ay-liike, työnantajaliitto ja hallitus.
Siinä sovittiin muun muassa vähimmäispalkan ja alhaisten palkkojen korottamisesta, työajan vähittäisestä lyhentämisestä 40 viikkotuntiin, eläkeiän alentamisesta, työmarkkinasopimusten uudistamisesta sekä ammattiyhdistysliikkeen oikeuksien vahvistamisesta.
Näitä sopimuksia parannettiin vielä kun sosialistien ja kommunistien tukema François Mitterrand valittiin tasavallan presidentiksi vuonna 1981. Hänen presidenttikaudellaan viikottaista työaikaa lyhennettiin 36 tuntiin ja eläkeikä laskettiin 60 vuoteen.
Tänä vuonna työaikalaki on tosin jo lähes haudattu ja eläkeikääkin ollaan nostamassa.
Kestojulkkiksia
40 vuoden takaa
Eksistentialismin pappi, filosofi ja Nobel-kirjailija Jean-Paul Sartre ikuistettiin katukokouksissa pitämässä palopuheita viinitynnyrin päällä. Hän oli kuitenkin tuolloin 63-vuotias, eivätkä kaikki opiskelijat hänen ajatuksiaan ymmärtäneet. Sartre kuoli vuonna 1980. Hänen yhteishautansa kirjailija ja feministi Simone de Beauvoirin kanssa Pariisin Montparnassen hautausmaalla on paikan tunnetuin turistikohde.
Punainen Dany eli ranskalais-saksalainen Daniel Cohn-Bendit oli mellakkavuoden kiistaton lipunkantaja, ikoni, tapahtumien sankari tai maskotti, todellinen johtaja tai agitaattori, tietolähteestä riippuen. Nykyinen meppi, vihreiden EU-parlamentin jäsen, on ollut jokaisessa opiskelijamellakoita käsittelevässä radio- ja tv-ohjelmassa. Hänkin lienee jo kyllästynyt aiheeseen, sillä hän julkaisi äskettäin Forget 68 -nimisen kirjan (Unohtakaa 68).
Serge July taas perusti legendaarisen Libération-lehden, johon ei kelpuutettu ilmoituksia ja jossa kaikki työntekijät päätoimittajaa myöten saivat samaa palkkaa. Näitä periaatteita noudatettiin aina 1980-luvulle saakka, josta lähtien niistä on vähitellen lipsuttu. Julyn lisäksi vuoden 1968 jälkimainingeissa suurin osa nykyisistä tunnetuimmista toimittajista pääsi hyvään asemaan. Nyt heidän perillisensä ovat jatkamassa isän jalanjäljissä tunnetun sukunimen turvin.
Ranskan uusi presidentti Nicolas Sarkozy oli vuonna 1968 vain 13-vuotias. Silti hän runsaan vuoden takaisen vaalikampanjansa aikana syytti silloisia ”vallankumouksellisia” siitä, että nämä ovat tuhonneet ranskalaisen yhteiskunnan.
Sarkozyn arvio mellakoista oli:
”Vuoden 68 perilliset väittivät…ettei enää ollut mitään eroa hyvän ja pahan, ei oikean ja väärän, ei kauneuden ja rumuuden välillä. He uskottelivat, että opiskelija oli opettajan arvoinen. Uhri oli vähempiarvoinen kuin rikollinen. He uskottelivat, että arvohierarkia on mahdoton. Niinpä ei ollut enää arvoja, ei hierarkiaa. He onnistuivat, ei ollut enää mitään. Jopa he itse olivat vähäpätöisiä!”
Naisten vapautusliike
tuli huomaamatta
Vuosi 1968 oli miesten juhlaa. Naiset eivät voineet Sartren tai punaisen Danyn tavoin nousta tynnyreiden päälle palopuheita pitämään, kun tukan piti pysyä tupeerauksessa eikä ilman kiristäviä korkokenkiä ja vannehametta voinut mennä edes mielenosoitukseen.
Simone de Beauvoir oli tuolloin jo iäkäs, ja hänkin piti huolta eleganssistaan. Historiaan ei ole jäänyt yhtään naishenkilöä, jota olisi haastateltu tämän vuoden tv-ohjelmissa.
Ranskalaisnaisen asema oli 40 vuotta sitten lähes Euroopan vaikein. Kun suomalaistytöt olivat saaneet laillisen abortin ja oikeuden avioeroon, ranskatar oli täysin miehensä armoilla. Naisen työssäkäyntiä ei hyväksytty, Aborttilaki hyväksyttiin Ranskassa vasta vuonna 1979.
Nainen ei vuonna 1968 saanut edes omaa pankkitiliä tai shekkivihkoa, vaan nämä kirjattiin miehen nimiin.
Naisten Vapautusliikkeen perustamisen 40-vuotisjuhlaa tuskin huomattiin. Eräs liikkeen perustajista, Antoinette Fouque (72), muisteli äskettäin perustamistilaisuutta, joka pidettiin pienessä, naiskirjailija Marguerite Durasin pariisilaisessa yksiössä. Läsnä oli15 naista, kaikki istuivat lattialla.
– Olemme saaneet aikaan enemmän 40:ssä kuin 4 000 vuodessa, voimme olla siitä ylpeitä, kertoi Fouque Aujourd’hui-lehden haastattelussa. Naisen asema oli vuonna 1968 hänen mukaansa ” järkyttävä”.
Naisella oli tuolloin ainoastaan äänioikeus. Sekin vasta vuodesta 1944, siis melkein 40 vuotta suomalaisnaisten jälkeen.
Ranskalaisnaisten vapauttajaksi osoittautui Simone Veil, natsien keskitysleiristä hengissä selvinnyt poliitikko. Miesten vastustuksesta huolimatta Veil runnoi läpi terveysministerikaudellaan vuonna 1975 rajoitetun aborttilain. Neljä vuotta myöhemmin laista tuli pysyvä. Raskaudenkeskeytys saatiin sairausvakuutuksen piiriin vasta vuonna 1982.
Vaimo sai oikeuden allekirjoittaa avioparin yhteisen veroilmoituksen vuonna 1975, jolloin myös avioero ilman toisen osapuolen syyllisyyttä hyväksyttiin.
Vanhan ylioppilastalon valtauksesta on ensi tiistaina kulunut 40 vuotta. Valtauksen vuosipäivänä, tiistaina 25.11. järjestetään Vanhalla koko päivän ajan tilaisuuksia, joissa pohditaan niin vuoden 1968 tapahtumia kuin sitä, mitä pitäisi vallata tänään. Päivän tapahtumiin on vapaa pääsy. Lisätietoja: www.hyy.fi/140
uutiskirje 
