Horisontti
Euroopan turvallisuuspolitiikassa on nyt liikkeellä paljon kostajia ja pakottajia, tuomioiden jakajia ja voiman näyttäjiä. Harvassa ovat ne, jotka yrittävät etsiä ulospääsyä nykyisestä vastakkainasettelusta ja purkaa etenkin Itämerelle kasaantunutta jännitystä.
Turvallisuuspoliittista vastakkainasettelua Euroopassa ei voi purkaa lisäämällä sotilaallista voimaa ja puolustusmenoja ja vain kiihdyttämällä kierroksia sotaharjoittelussa vastauksena toisen osapuolen tekemisiin. Silti Suomessakin hallitus on vienyt meitä tähän suuntaan.
Jos haluaa Naton, saa myös Trumpin.
Viime vuosina Suomi ja Ruotsi ovat Naton kumppanimaista kaikkein innokkaimmin osallistuneet Naton harjoituksiin, mutta myös erillisiin operaatioihin erityisesti Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian kanssa.
Meillä laajenevaa ja syventyvää harjoittelua selitetään oman puolustuskyvyn kehittämisellä ja kansainvälisellä yhteensopivuudella. Britit ja amerikkalaiset taas sanovat suoraan, että ne tarvitsevat Suomea suojaksi Baltiassa oleville liittolaisilleen.
Viime kesänä amerikkalaisjoukot testasivat maihinnousua Hankoon osana laajaa Baltops-harjoitusta. Amerikkalaisen amiraali James Foggon mukaan ”olemme täällä näyttämässä voimaa, yhtenäisyyttä ja solidaarisuutta Baltian alueella”.
Kysymys tietysti kuuluu: kenelle voimaa näytetään?
Suomi ja Ruotsi ovat allekirjoittaneet myös Naton niin sanotun isäntämaasopimuksen, jolla ne ovat vapaaehtoisesti valmiita luovuttamaan sotilaallisen infrastruktuurinsa Naton kaikenlaiseen käyttöön – mukaan lukien hyökkäystoiminta.
Virallinen selitys on, ettei isäntämaasopimus luo mitään automatiikkaa ja Nato-joukkojen tuloon vaaditaan aina Suomen lupa. Näin onkin, mutta se tietysti vielä puuttuisi, että vieras sotajoukko olisi väkisin tulossa maahan.
Lisäksi Suomen ja Ruotsin keskinäinen sotilasyhteistyö tiivistyy koko ajan. Suomi osallistuu syyskuussa Ruotsin armeijan Aurora 17 – pääsotaharjoitukseen, joka on suurempi kuin koskaan sitten kylmän sodan päättymisen. Sen uhkakuvana on laajamittainen, Ruotsia vastaan suunnattu hyökkäys.
Kokonaisuus on huolestuttava, sillä koskaan toisen maailmansodan jälkeen Itämeri ei ole ollut konfliktien lähde, vain eräänlainen sivunäyttämö.
Naton, Suomen ja Ruotsin virallinen selitys on, että jännite Itämerellä on kasvanut Ukrainan kriisin takia. On totta, että tietty ”Krimin flunssa” on jo kolme vuotta koetellut idän ja lännen välejä. Ukrainan tapahtumia ei kuitenkaan voi suoraan monistaa Itämerelle.
Samalla myös Venäjän taholta sotilaallinen liikenne merellä ja ilmassa on lisääntynyt. Se on johtanut useisiin vaaratilanteisiin sotilasalusten välillä, mutta myös siviili- ja sotilaskoneiden välillä. Uhka voi nopeasti johtaa jopa aseelliseen yhteenottoon.
Mutta onko Itämeren sotilaallinen tasapaino sittenkään muuttunut dramaattisesti? Nato on tuonut Baltian maihin ja Puolaan yhteensä 4 000 uutta sotilasta samalla, kun Venäjän aktiivisuus on kasvanut myös mittavien taisteluharjoitusten myötä.
Maailman sotilaallista tasapainoa seuraavan IISS:n (International Institute of Strategic Studies) ja Suomen maanpuolustuskorkeakoulun tiedot kuitenkin kertovat, ettei joukkojen kokonaismäärä ole juurikaan muuttunut. Kylmän sodan loppuvuosiin verrattuna sotilaallinen läsnäolo on romahtanut Itämeren jokaisella rannalla.
Siksi myöskään jännityksen liennyttäminen ei lopulta ole kovin vaikeaa, jos tahtoa on.
Tärkein tehtävä olisikin nyt välttää niin sanottua kriisien horisontaalista kärjistämistä. Se tarkoittaa, että tietyssä ajassa ja paikassa oleva konflikti synnyttää tai syventää konfliktia muualla.
Itämeren ohella koko Eurooppa on matkalla massiiviseen varusteluun.
Naton jäsenmaat asettivat vuoden 2014 Walesin ja vuonna 2016 Varsovan huippukokouksessa tavoitteen, jonka mukaan ne uhraavat kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustukseen.
Venäjällä puolustusmenot ovat olleet noin 4,5 prosenttia bruttokansantuotteesta, vaikka viime vuonna taso laski.
Rahavaatimukseen palattiin vielä valtionpäämiestapaamisessa Brysselissä toukokuussa 2017. Kokouksen tärkein aihe oli niin sanotun transatlanttisen siteen vahvistaminen. Nato-maissa – ja etenkin mediassa – on ollut päällä jonkinlainen hyperventilaatio Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin kampanjan aikaisesta lausunnosta, jonka mukaan Nato on vanhentunut.
Lääkärikirjan mukaan hyperventilaatiossa auttavat usein rentoutumisharjoitukset ja vertaistuki. Siksi Nato-kokouksella oli tärkeä terapeuttinen merkitys. Tämä siitäkin huolimatta, että Trump peruutti aiemman lausuntonsa jo huhtikuussa, kun sotilasliiton pääsihteeri Jens Stoltenberg vieraili Washingtonissa.
Samalla Trumpin varapresidentti Mike Pence on käynyt jo kaksi kertaa Euroopassa vakuuttamassa Yhdysvaltojen sitoutumista yhteistä puolustusta tarkoittavaan Naton viidenteen artiklaan.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt sekin, että Trump esittää 40 prosentin määrärahalisäystä Yhdysvaltojen sotilaalliseen läsnäoloon Euroopassa. Kyseessä on European Reassurance Initiative -niminen ohjelma, jonka presidentti Barack Obama käynnisti vastatakseen Ukrainan kriisiin.
Nato ja Trump ovatkin nopeasti löytäneet toisensa. Jos haluaa Naton, saa myös Trumpin. Myös se on peruste Suomen sotilaalliselle liittoutumattomuudelle.
Sodan ja rauhan kysymyksissä Suomen ei silti pidä olla liittoutumaton. Sen pitää liittoutua rauhan puolelle, sotaa ja sodan uhkaa vastaan.
Kirjoittaja on turvallisuuskysymyksiä seuraava toimittaja, vantaalainen kaupunginvaltuutettu ja vasemmistoliiton turvallisuuspoliittisen työryhmän jäsen. Artikkeli perustuu Euroopan Vasemmistopuolueen kesäyliopistossa Budapestissa 22.7. pidettyyn alustukseen.
uutiskirje 