Minä en osaa puhua muuta kuin totta, toteaa 13. elokuuta 90 vuotta täyttävä työväenliikkeen veteraani Toivo ”Topi” Lindroos. Sanat on helppo uskoa, suoraan silmiin katsovan Lindroosin rehellisyyttä ei tulisi mieleenkään epäillä.
Kun Lindroos syntyi, kymmenvuotiaan Suomen pääministerinä toimi Väinö Tanner, presidenttinä Lauri Relander ja eduskuntatalon peruskivi muurattiin. Lindroos syntyi Pitkänsillan pohjoispuolelle, Kallioon. Vielä yhdeksän vuotta aiemmin perheen isä oli kuulunut punakaartiin.
Vaikka maisemat ovat kovin erilaisia kuin Lindroosin lapsuudessa ja nuoruudessa, kaikki ei ole muuttunut.
”Panen paperille ajatuksia, joita syntyy, kun kuuntelen radiota tai katson telkkaria.”
– Lapsena oltiin hoidossa leikkikentällä, jossa tarjottiin ruokaa ja tehtiin retkiä.
Ei sotaväkeen sopivia runoja
Vuonna 1946 Lindroos kiitti isäänsä tälle armeijasta lähettämässään kirjeessä. Isä ja poika olivat eronneet kireissä tunnelmissa, ja lopulta isä pyysi poikansa rikkomaan kirjehiljaisuuden.
– Kirjoitin, että kunnioitan häntä. En niinkään isänä, vaan järjestöihmisenä, kuten järjestökaveri toista järjestökaveria kunnioittaa.
Isä oli rehti ja luotettava, mutta kasvattajana lannistava. Äidin kuoltua isä oli nainut lesken ja Lindroos saanut nelivuotiaana ikäisensä velipuolen. Koko perhe oli työväenhenkinen.
– Isä oli liian tiukka ja väitti, ettei minusta ole mihinkään. Kirjoittamaankaan minun ei pitänyt oppia, mutta niinpä vain osallistun edelleen kirjoittajakerhon toimintaan.
Lindroos alkoi ohjata pioneereja 1950-luvulla. Lasten ja nuorten toiminta oli vireää, ja erilaisissa kisoissa otettiin toisista mittaa. Oli lausuntaa ja lauluryhmää, nuoriso-osastot tekivät seinälehtiä ja kilpailivat niiden laadulla. Ja tietenkin kaiken piti olla tiptop.
– Kerran huomasin juuri ennen pioneerikuoron esiintymistä, että kaikilla oli valkoiset paidat ja mustat housut, mutta yhdellä kaverilla oli henkselit. Tempaisin oman vyöni ja annoin hänelle.
Porukasta erottuvia osattiin silti syrjiä jo tuolloin.
– Yksi pieni poika tuli itku silmässä kertomaan, että muut kiusaavat häntä vaatteiden takia. ”Minkä minä sille voin, että isäni on vaatturi”, poika selitti liian hienoiksi syytettyjä vaatteitaan.
Lindroosin oma laji oli kuorolausunta nuorisoliittolaisten riveissä. Kun armeijassa järjestettiin joulujuhlaa, hänen lausujanlahjansa huomattiin.
– Upseeri kiinnitti esiintyjien valintatilaisuudessa lausuntaani huomiota. Hän kysyi, osaisinko runon, jonka voisin esittää. Vastasin, että osaan monta runoa, mutta en yhtään sotaväkeen sopivaa.
Nuorisoliittolainen näki maailmaa
Nuorisofestivaaleille Toivo Lindroos osallistui kaksi kertaa. Vuonna 1951 ne järjestettiin tuolloisessa Itä-Saksassa ja kaksi vuotta myöhemmin Romaniassa.
– Saksaan lähdettiin Kauppatorin rannasta. Perillä vastaanotto oli ystävällinen. Helsingin Sanomista saimme tosin lukea, miten meille esitettiin vain propagandaa.
Romanian festivaaleilla Lindroos hankki myös ensimmäisen ja viimeisen kosketuksensa alkoholiin. Kaverin kolmikymppisten juhlistaminen päättyi ikävästi.
– Meidät oli majoitettu koululle. Kun menin kämpille ja aloin riisua kenkiä jalasta, maailma alkoi pyöriä ja oli syöksyttävä vessaan oksentamaan.
Piirileikkiä pyörivä maailma ja reikävessaan ylenantaminen riittivät vakuuttamaan, että viina saa jäädä muiden harrastukseksi.
Vuonna 1953 moni suomalainen ei ollut nähnyt tummaihoista ihmistä. Romaniassa Lindroos muistaa vahvana kokemuksen siitä, miten suuri oli yhteisen ihmisyyden kokemus ihonväristä riippumatta.
SKDL:n jäsen Lindroos oli, ja kuului myös SKP:hen. Kulttuuritaloa hän rakensi 120 tuntia talkootyönä. Toiminta omassa osastossa sai jäädä, kun piiritoimikunnan kokouksessa puheenjohtaja keskeytti puhujan, joka olisi halunnut perustella mielipiteensä.
– Isä opetti, että täytyy perustella väitteensä ja kuunnella kaverin perustelut myös. Jos ne ovat omia paremmat, pitää harkita uudelleen.
Kokouksesta lähtiessään Lindroos kehotti vetämään viivan nimensä päälle, jollei häntä seuraavassa osaston kokouksessa näy. Eikä näkynyt.
Vaikka moni ikä- ja aatetoveri on siirtynyt ”Nurmi-Tuomaan kaveriksi”, vanhoja tuttujakin tapaa. ELNU:n eli eläkkeellä olevien nuorisoliittolaisten kokoontumisessa Lindroos tapasi Anna-Liisa Hyvösen. Edellisen kerran he olivat tavanneet nuorisotyön kurssilla Ristinummella 1946. Entinen kansanedustaja oli tuolloin vielä Mäntykoski.
– Kysyin, että muistaako hän, kun oltiin samalla kurssilla, ja muistihan hän.
Aina heikoimman puolella
Naimisissa Toivo Lindroos ehti olla 54 vuotta, siitä puolitoista omaishoitajana. Nyt hän asuu yksikseen, hoitaa siivoukset ja ruuanlaitot.
– Aina tuntuu hyvältä, kun onnistuu, vaikka vieläkin joskus isä puhaltaa selkään.
Kotihommien ohella Lindroos kirjoittaa.
– Panen paperille ajatuksia, joita syntyy, kun kuuntelen radiota tai katson telkkaria. Asialähtöisiä juttuja.
Palautetta hän saa elämää ymmärtävistä ja ihmisläheisistä jutuistaan sekä kirjoittajaryhmältä että esilukijana toimivalta ystävältään. Velipoikakin on lukenut niitä.
– Yhdessä jutussa hän kehotti minua vaihtamaan sanan ”vähä-älyinen” hitaammin oppivaksi.
Niistä hitaammin oppivista ja muistakin heikoilla olevista Toivo Lindroos on huolissaan. Miten he pärjäävät, kun jatkuvasti pitäisi olla vain tehokkaampi?
Taustalla on oma kokemus. Tukiopetusta ei 1930-luvulla tunnettu, ja isän mielestä työväenluokkaisen kakaran kouluttaminen oli turhaa. Turhaa ehkä etenkin siksi, että oma poika oppi hitaasti, ja perheen toinen poika oli huippulahjakas.
Pärjäsi Lindroos kuitenkin ja pärjää edelleen. Hän kävi koulunsa ja teki pitkän työuran ensin Orionilla ja sitten Kotisaaren leipomossa.
Hän ihailee ihmisten hyviä tekoja ja tekee niitä itsekin.
– Olen aina pienen ja heikon puolella. Vesi nousee joka kerta silmiin, kun katson telkkarista Rakkaudesta puutarhaan -ohjelmaa. Siinäkin yritetään auttaa puutteessa olevia. Sellainen koskettaa.
lehti 