Yhdysvaltalainen näyttelijä Alyssa Milano kirjoitti 15. lokakuuta Twitteriin: ”Jos olet joutunut seksuaalisen häirinnän tai väkivallan kohteeksi, kirjoita ”#minämyös” vastauksena tähän twiittiin”.
Ja naiset kirjoittivat. Yhdessä yössä vastauksia tuli kymmeniätuhansia. Nyt kirjoituksia on julkaistu jo miljoonia. Ne ovat kamalaa luettavaa ja samalla tyttöjen, naisten ja naisoletettujen arkipäivää. Esimerkiksi yli 70 prosenttia suomalaisnaisista on joutunut elämänsä aikana ahdistelluiksi.
Jo vuonna 2006 newyorkilainen aktivisti Tarana Burke aloitti samalla otsikolla kampanjoinnin nuorten rodullistettujen naisten kohtaamaa väkivaltaa vastaan. Nyt liike on laajempi ja sen seuraukset järisyttävät maailmaa. Time-lehti valitsi vuoden henkilöksi 2017 ”hiljaisuuden rikkojat” eli kaikki, jotka ovat osallistuneet MeToo-kampanjaan.
Suomessa on omat #memyös ja #dammenbrister -kampanjansa.
Me too, suomeksi ”minä myös”, sai kimmokkeensa Hollywood-tuottaja Harvey Weinsteinia kohtaan esitetyistä syytteistä. Hänen kohdallaan seksuaalinen häirintä on kietoutunut poikkeukselliseen valta-asemaan. Mutta seksuaalinen häirintä on aina vallankäyttöä, silloinkin kun kyseessä ei ole pomo. Vastuu häirinnästä on aina tekijällä, ei uhrilla.
Kampanjan tärkein viesti on se, ettemme ole yksin. Seuraavaksi tarvitaan lainsäätöä, ohjeistusta, koulutusta ja työkaluja. Apua ja tukea uhreille. Tarvitaan myös arkisia tekoja. Puuttumista silloin, kun on aihetta, suun sulkemista oikeissa kohdissa.
Ei sanota tytöille, että rakkaudesta se hevonenkin potkii, kun pojat lääppivät, puristelevat ja huutelevat. Ei käsketä tyttöjä tai naisia hymyilemään. Ei kommentoida vaatteita, ruumiinrakennetta eikä tuijoteta.
Ilmiön laajuus on jo todistettu eikä vähättely enää auta. Litku Klemetin biisin sanoin: ”Helvetin iso pato murtuu”.
Jo oli aikakin. #MeToo!
uutiskirje 
