Jokioinen 29/4 1918
Viimeinen tervehdys Iidalle ja lapsille ja isälle ja kaikille omaisille koska minä olen nyt tuomittu kuolemaan niin pyydän että omaiset ei sure minua sillä minä menen mestauslavalle rohkein mielin ja pyytäisin että isä ukko ja omaiset pitäis huolta teistä ja myös Klemelän Jussille pyytäisin lausua että hän myös koittais teitä auttaa siinä torpassa sanokaa kaikille viimeinen tervehdys minulta – jääkää hyvästi viimeisen kerran. Joudun kuolemaan marttyyri kuoleman aatteeni tähden.
Hyvästi Rakkaani Iita ja lapset.
OJ Selkälä
Jumalan haltuun.
Valkoiset saapuivat voittajina Jokioisiin Lounais-Hämeeseen huhtikuun lopulla 1918.
Vain pari päivää myöhemmin alkoi kosto. 29. huhtikuuta valkoiset teloittajat ampuivat ensimmäiset kuusi miestä kunnan keskustan tuntumassa sijaitsevassa metsikössä nykyisen urheilukentän laidalla. Yksi ensimmäisistä teloitetuista oli samana päivänä jäähyväiskirjeen perheelleen kirjoittanut torppari Oskar Selkälä, kuntakokouksen ja elintarvikelautakunnan puheenjohtaja.
Oskar Selkälä oli kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian räätäli Halme. Tunnettu puhuja työväenkokouksissa, mutta punakaartiin hän ei osallistunut.
Kirkon kupeessa ehkä 200 vainajaa
Senaatin ohjeiden mukaan punaiset oli puhdistettava valtion ja kuntien hallinnoista. Jokioisilla ”puhdistuksia” huhtikuun lopulta lähtien johti suojeluskunnan päällikkö Kaarlo Skutnabb. Hän laati listan, leimasi sen suojeluskunnan leimalla ja osallistui itse teloituksiinkin.
Kaarlo Skutnabb oli poliisi. Hän asui tehtailija Karl Fazerin omistamassa huvilassa ja valvoi kymmenkunnan vartijan kanssa tämän metsästysmaita, jotka käsittivät kolme pitäjää. Fazerin huvilalta Jokioisten ensimmäiselle teloituspaikalle on tuskin sataa metriä.
Kylän keskustasta tappotoimet siirrettiin aluksi aivan kirkon kupeessa olleeseen soramonttuun, jonka joukkohaudassa on ainakin 200 ammuttua. Kirkkoherran kerrotaan toukokuussa 1918 voivotelleen soramontusta kuultuja laukauksia, mutta sanoneen, että ”rikkaruohot täytyy kitkeä pois Herran seurakunnasta.”
Kolmas teloituspaikka oli 6–7 kilometrin päässä Jokioisten keskustasta sijaitseva Lamminkangas, jossa muistomerkillä merkityllä alueella arvioidaan olevan ainakin 30 ruumista.
Kukaan ei tiedä, kuinka suurta satoa koston kevät Jokioisissa niitti. Virallinen luku on 220 teloitettua, mutta punaisten kohtaloita selvitellyt Tauno Tukkinen on kirjassaan Mäkeen, mäkeen vaan! päätynyt 590 nimeen Forssassa, Jokioisissa ja Tammelassa.
Evankelista kuuli kummia
Oskar Selkälän ja monen muun tuon ajan rattaisiin hautautuneen ihmisen tarinan kertoo jokioislainen Unto Kiiskinen omakustannekirjassaan Äitiä en jätä.
Kiiskinen, entinen sahatyömies ja kirvesmies, päätyi teloitettujen jäljille varsin erikoista kautta. Hän toimi pitäjässä evankelistana vuosina 1964 ja 1965. Taloissa kiertäessään hän kuuli kertomuksia, joita ei ollut uskoa todeksi. Ei koulussa opetettu, että Suomessa oli tuomittu ihmisiä kuolemaan ja silti Emil Helminen Minkiön kylästä sanoi nuorukaiselle saaneensa kerran kuolemantuomion. Sitä ei kuitenkaan pantu täytäntöön, sillä Jokioisten kartanossa tarvittiin pätevää sahuria takaisin töihin.
– Kun kiertää mökistä mökkiin ja levittää uskonnollisia lehtiä, niin ihmisillä on joku paine puhua elämästään, Unto Kiiskinen selittää sitä, että hänelle kerrottiin asioita, joista aiemmin oli puhuttu vain tuttujen kesken.
Kiiskinen oli 24-vuotias tullessaan Juuasta Jokioisiin saarnamieheksi.
– Tiesin, että Suomessa on ollut Vapaussota, mutta en tiennyt yhtään kuolemantuomioista enkä vankileireistä. En yhtään mitään, Kiiskinen muistelee.
Ei tiennyt, koska kotiin oli tullut vain Maalaisliiton sanomalehti, jossa näistä asioista ei kirjoitettu eikä koulussakaan puhuttu mitään. Vänrikki Stoolin tarinat piti kyllä opetella ulkoa.
Selkälän pojan päiväkirja julki
Kun Tauno Tukkisen kirja ilmestyi vuonna 2001, palaset loksahtivat kohdalleen. Eläkkeelle jäätyään Unto Kiiskinen kokosi kuulemansa sekä arkistoista keräämänsä tiedot maaliskuussa ilmestyneeseen kirjaansa.
Äitiä en jätä on vahvaa dokumenttia. Sisällissodan alkamisesta tulee ensi kuussa kuluneeksi 90 vuotta [nyt sata vuotta, toimituksen huomio]. Kiiskisen ansiosta vielä näin pitkän ajan jälkeen saadaan julkisuuteen aiemmin tuntemattomia kuolemaantuomittujen sekä punaorpojen ja -leskien omia tarinoita.
Kirjan helmi on Oskar Selkälän pojan Sulo Selkälän päiväkirja, josta Unto Kiiskinen on käyttänyt vain pienen osan.
”Hullummat porvarit valkokaartin esikunnassa”
Muun muassa näin Sulo Selkälä kirjoitti päivää ennen isänsä teloitusta:
Äiti kävi tänäpän Isää katsomassa mutta sanottiin, että teidän miehenne kanssa on vähän niin ja näin, sillä hän on semmonen roisto. Valkokaartin esikuntaan kuuluu kaikki Jokioisten hullummat porvarit joten isän kohtalo on varma, mutta hänen aatteensa elää.
30. huhtikuuta tuolloin 14-vuotias Sulo Selkälä kirjoittaa:
Isä ammuttiin eilen illalla 5 ja 6 välillä. Samalla kertaa ammuttiin 5 muuta vankia. Kyynel himmentää silmäni, joten en voi kertoa enempää.
1. 5.
Tänään on Wapun päivä, siis köyhälistön juhlapäivä. Meille se onkin juhlapäivä, mutta vaan toisessa muodossa, surun juhla. — Koston himo vallitsee minussa ja kasvaa kasvamistaan.
24. 5.
Satoi tavallisesti. Ammuttiin Jokioisilla monta vankia. Ammuttujen lukumäärä nousee täällä 200 mieheen. Astutin kaniinin.
Sulo Selkälä toimi Jokioisten kunnan rakennusmestarina vuosina 1949–1968. Vielä vuonna 1938 hänet erotettiin tiemestarin työstä Juuassa, kun oli tullut tietoon, että hän on punaorpo.
Sulo Selkälän päiväkirjan Unto Kiiskinen sai tämän jälkeläisiltä.
Liljelundin perheestä vain yksi jäi henkiin
Kirjan nimitarina Äitiä en jätä on jo vuoden 1903 Forssan kokoukseen osallistuneiden Liljelundien tarina. Viisihenkisestä perheestä vuodesta 1918 hengissä selvisi vain nuorin tytär.
Isä Armas Liljelund työskenteli Forssan sahalla, äiti Jamina Liljelund siivosi pumpulitehtaalla.
Armas ja vanhin poika Julius liittyivät punakaartiin. Armas lähti rintamalle ja katosi sille tielle ehkä Lempäälään, missä Forssan seudun punakaartilaiset sotivat. Julius oli kotona punakaartin huoltotöissä.
Äiti Jamina ja vanhin tytär Martta tekivät töitä punakaartin keittiössä työväentalolla, kunnes se suljettiin elintarvikkeiden puutteen vuoksi.
Nuorin tytär, 13-vuotias Elvi pääsi huhtikuussa puutarha-apulaiseksi maalaistaloon muutaman kilometrin päähän Lamminkylään. Siellä sai ainakin syödäkseen.
Viimeinen matka kesti yli tunnin
Eräänä päivänä Julius ei enää saapunut kotiin. Hänet oli ammuttu.
Huhtikuun lopulla suojeluskuntalaiset tulivat hakemaan Jaminaa. Kun Martta yritti estää pidätyksen, myös hänet vangittiin. Edessä oli paluu vankilaksi muutetulle työväentalolle.
Sotaoikeus tuomitsi molemmat naiset kuolemaan.
”On toiminut punakaartin hyväksi keittäjänä, kiihoittanut lapsiaan ja muitakin punikkien lauluilla sekä yllyttänyt kapinaan laillista järjestystä vastaan”, oli Jamina Liljelundin tuomion syy. Martta Liljelundin rikoksiksi lueteltiin vastarinta pidätettäessä, kapinallisuus, maanpetos, agitaatio…
Jaminan ja Martan sekä samaan aikaan teloitettujen neljän miehen viimeinen matka kesti yli tunnin. Heidät kävelytettiin ammuttaviksi sinne samaan Lamminkylään, missä Elvi-tytär oli töissä. Teloitusten jälkeen joukkohaudassa työn viimeisteli Kaarlo Skutnabb ampumalla jokaista läheltä päähän.
Perheestä ainoana henkiin jääneestä Elvi Liljelundista tuli Forssan pumpulitehtaan siivooja. 1939 hänet passitettiin Hämeenlinnan naisvankilaan kommunistina.
Uskonto vaatii olemaan puolueeton
Unto Kiiskinen kertoo, että palaute kirjasta on ollut kahdenlaista. Eräs lukija viestitti, että tämän kirjan pitäisi olla kaikissa Suomen kodeissa. Jotkut tuttavat ovat puolestaan syyttäneet häntä punaisuudesta.
Kiiskinen kertoo halunneensa rakentaa siltoja köyhien, rikkaiden ja uskovaisten välille. Kiittävää palautetta tulee paljon, mutta poikkeuksen muodostavat kirjaa punaisena pitävät uskovaiset.
Unto Kiiskinen korostaa, ettei ole poliittinen ihminen, vaan täysin puolueeton.
– Meidän uskontomme pakottaa puolueettomuuteen. Puolueettomuus ja sodanvastaisuus ovat maailmanlaajuisesti sen kulmakiviä.
Puolueettomuudestaan huolimatta Unto Kiiskinen on Kansan Uutisten lukija. Kirjansa tarkoitukseksi hän sanoo yksinkertaisesti totuuden saattamisen julki.
Kirja omistettu rauhan sankareille
Käsikirjoituksen aikana Kiiskiselle sanottiin sitäkin, ettei vielä ole oikea aika puhua vuodesta 1918.
Miksi Unto Kiiskinen kuitenkin haluaa siitä puhua?
Siksi, että hän haluaa osoittaa arvostusta vaikeissakin oloissa vakaumuksestaan kiinni pitäville rauhan sankareille.
Unto Kiiskiselle tärkein tällainen rauhan sankari on suojeluskunnan päällikön Kaarlo Skutnabbin vaimo, opettaja Olga Skutnabb, joka uskonnollista näkemystään noudattaen sai joitakin punaisina vangittuja vapautetuksi ja pelastetuksi todennäköiseltä kuolemantuomiolta. Hän myös jakoi lohtua orvoille ja leskille.
Vähän kuin Pentinkulmassa
Jokioinen oli aikoinaan hyvin punainen pitäjä. Valkoisesta terrorista huolimatta vasemmisto sai 79 prosenttia kunnallisvaalien äänistä jo vuonna 1920.
Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla on kytketty hänen kotipitäjäänsä Urjalaan. Pentinkulma muistuttaa Honkolan kylää, josta Linna oli kotoisin.
Mutta myös Jokioisissa on jotain Linnalta tuttua maisemaa. Kunnan keskustassa on kartano, joka oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin. Sen viimeinen yksityinen omistaja oli Alfred Kordelin. Nykyisin entisen kartanon tiloissa toimii maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus.
Kartanoa ympäröivä vielä jäljellä oleva vanhempi asutus on kuin Linnan 1980-luvun alussa luonnostelemasta Pentinkulman kartasta, joka on julkaistu Yrjö Varpion Linna-elämänkerrassa.
Räätäli Halmeen ja torppari Oskar Selkälän tapaukset eivät ole ainoat, jotka vastaavat toisiaan romaanissa ja todellisuudessa. Unto Kiiskinen on kirjannut, että kartanoon töihin pelastuneen Emil Helmisen lisäksi kuolemantuomion täytäntöönpanolta säilyi joukko työntekijöitä siirappi- ja naulatehtaista. Johtajat alkoivat pohtia, että mitä töistä tulee, jos kaikki ammattimiehet ammutaan.
Vastaavanlainen kohtaus löytyy Pohjantähdestäkin.
Tippa tuli silmään yön hiljaisina hetkinä
– Tätä ei kukaan usko, mutta olkoon sitten uskomatta. Kun luin ensimmäisen kerran Pohjantähden, niin samaistin sen heti Jokioisten tapahtumiin. Että minähän tiedän, miten tämä menee. Se oli kuin rinnakkaiskertomus, Unto Kiiskinen kertoo.
Hän luki kirjan samaan aikaan 1960-luvulla, kun kiersi taloissa ja kuuli tosikertomuksia vuoden 1918 itse kokeneilta.
Kirjan kirjoittaminen oli Unto Kiiskiselle henkisestikin rankka urakka.
– Kun uskoo kirjoittavansa tosiasioista, niin yön hiljaisina hetkinä vanhalla miehellä oli tippa silmässä. Sitä eläytyy siihen tilanteeseen, rupeaa elämään niin kuin olisi itse läsnä joissakin lasten teloituksissa ja pidätystilanteissa.
uutiskirje 
