Myanmar ja Bangladesh allekirjoittivat marraskuun lopulla sopimuksen Bangladeshiin paenneiden yli 600 000 rohingya-muslimin oikeudesta palata Myanmariin. Heidät maasta häätänyt armeijan operaatio on määritelty YK:ssa etniseksi puhdistukseksi ja kansanmurhaksi.
Bangladeshin on määrä laatia lista pakolaisista, jotka haluavat palata vapaaehtoisesti. Myanmar vaatii, että jokaisen palaajan on esitettävä kopio henkilökortista ja todistus asuinpaikastaan Myanmarissa.
Sopimus voi luoda harhakuvan, että kaksi valtiota ratkoo yhdessä pakolaiskriisiä. Todellisuudessa se on pelkkä tyhjä poliittinen ele.
Kuka uskaltaa lähteä takaisin vihamieliseen maahan?
Ensimmäiseksi kompastuskiveksi muodostuvat Myanmarin vaatimat dokumentit. Maan sotilashallinto on johdonmukaisesti joko evännyt rohingyoilta paperit tai takavarikoinut ja tuhonnut ne.
Kansalaisoikeudet mitätöitiin 1989
Silloisen Burman hallitus muutti kansalaisuussääntöjä vuonna 1989. Rohingyojen vanhat henkilöpaperit mitätöitiin eikä heille myönnetty uusia. Siksi valtaosalla pakolaisista ei ole mitään virallisia papereita.
Lisäksi useimmat ovat joutuneet pakenemaan palavista kylistä henkensä kaupalla. He yrittivät pelastaa lapsia ja vanhuksia, eikä papereiden etsintään ollut mahdollisuutta.
Tehdyn sopimuksen mukaan pakolaiset tulisi palauttaa koteihinsa ja omille mailleen. Se on hyvin epätodennäköistä, koska kylät on poltettu ja buddhalaiset naapurit ovat anastaneet rohingyojen maat ja karjat.
Pian sopimuksen solmimisen jälkeen Myanmar ilmoitti perustavansa leirejä osalle palaajista. Uudelleenasutuksesta vastaava ministeri Win Myat Aye on sanonut, että palaajia otetaan korkeintaan 300 päivässä. Sillä tahdilla kaikkien rohingyojen paluu veisi viisi ja puoli vuotta.
Miksi lähteä suden suuhun?
Toinen kysymys on paluun vapaaehtoisuus. Miksi rohingyat haluaisivat lähteä suhteellisen turvallisessa maassa olevalta leiriltä toiselle leirille vihamielisessä maassa? Siellä heidän turvallisuutensa riippuisi samoista ihmisistä, jotka teurastivat heidän omaisiaan aiemmin.
Tapasin Bangladeshin leireillä useita rohingyoja, jotka sanoivat palaavansa Myanmariin, jos heille taataan kansalaisuus ja tasaveroiset oikeudet. Historia ei puhu sen puolesta.
Myanmarin hallitus ei ole luvannut laillistaa palaajien asemaa tai taata heidän turvallisuuttaan. Vaarana on, että heidät leimataan Bangladeshista tulleiksi maahanmuuttajiksi, kuten aiemminkin.
Myanmarin korkein sotilasjohtaja, kenraali Min Aung Hlaing on korostanut, että tilanteen pitää olla hyväksyttävä sekä Rakhinen osavaltion ”etnisille” asukkaille että ”bengaleille” (kuten hän kutsuu rohingyoja). ”Ja painon on oltava Rakhinen alkuperäisten asukkaiden toiveilla, koska he ovat oikeita Myanmarin kansalaisia.”
Bangladesh työntää pois
Bangladeshin viranomaiset näyttävät innokkailta lähettämään pois rohingyat, jotka koetaan köyhässä maassa taakaksi ja mahdolliseksi turvallisuusriskiksi.
Bangladesh on pyrkinyt eristämään rohingyat leireille merkkinä siitä, ettei heidän ole tarkoitus jäädä maahan.
Myanmarin siviilijohdolle sopimus on ele, jonka toivotaan helpottavan kansainvälistä painostusta. Myanmarilaisten lähteiden mukaan armeija ja Aung San Suu Kyin hallitus eivät keskustele asiasta, mutta ilman sotilasjohdon tukea Suu Kyi ei saa armeijaa pois rohingyojen kimpusta.
Rohingyat tietävät sen, ja siksi leireille ei muodostu paluusta haaveilevien jonoja. Pysyminen Cox’s Bazarin alueelle on paras vaihtoehto rohingyoille tällä hetkellä. Bangladeshin täytyy antaa heidän jäädä eikä työntää heitä takaisin sortajiensa syliin.
*Azeem Ibrahim on Center for Global Policy -laitoksen vanhempi tutkija ja kirjoittanut teoksen The Rohingyas: Inside Myanmar’s Hidden Genocide
uutiskirje 
