Jorma Pikkarainen: Köyhän puolesta on aina taisteltu

Elettiin loppuvuotta 1982. Oulussa historiaa opiskelleen Jorma Pikkaraisen, 28, piti aloittaa siviilipalveluksensa työministeri Jouko Kajanojan sihteerinä. Toisin kävi.

Kajanojan sihteeri soitti, että SKDL jää pois hallituksesta eikä ministeri tarvitse sihteeriä. Puhelun kuluessa sovittiin, ettei ministerin sihteeri tavoittanut tulevaa sivaria. Tämä oli ehtinyt pakata matkalaukkunsa, sanoa irti asuntonsa ja valmistutunut kaikin tavoin muuttaman Helsinkiin.

Pikkarainen ei tiennyt tuolloin, millaisessa historian saranakohdassa hän lähti ensin sivariksi ja sen jälkeen puolueen töihin. SDKL jätti pääministeri Kalevi Sorsan kolmannen hallituksen väännön jälkeen historiansa viimeisen kerran. Muodollisesti kiista oli asemäärärahojen korottamisesta, mutta tätä painavampi syy oli puolueen sisällä velloneessa enemmistöläisten ja vähemmistöläisten valtataistelussa.

Vaikea Lipposen
hallituksen aika

Seuraavan kerran puolue palasi vasta Paavo Lipposen sateenkaarihallitukseen vuonna 1995, viisi vuotta vasemmistoliiton perustamisen jälkeen.

Pikkarainen muistaa erityisen vaikeana vasemmistoliiton ensimmäisen vuoden Lipposen hallituksessa. Se heijastui syvästi kuntapolitiikkaan, jossa Pikkarainen oli korviaan myöten Uudenmaan piirin työntekijänä.

– Oli tosi vaikea saada seuraavan vuoden kuntavaaleihin ehdokkaita. Myös kuntapäättäjät syyllistettiin hallituksen päätöksistä.

Vaikeista hetkistä huolimatta hallituksessa pitää pyrkiä vaikuttamaan. Tänä päivänäkin suhtautuminen puolueen hallituksessa olemiseen keskusteluttaa vielä senkin jälkeen, kun enemmistö puolueen päättäjistä on ollut hallitukseen osallistumisen kannalla.

– Osa porukasta ajattelee, että ministerit huijaavat aina, toteaa Pikkarainen.

Lipposen hallituskaudesta Pikkarainen muistaa hyvääkin. Ammattiyhdistysliike oli hallitusyhteistyön takana, mikä osaltaan tasoitti ay-liikkeen ja puolueen välejä.

Kitkaa oli syntynyt ay-liikkeen ja puolueen välille puolueen perustamisvaiheessa muun muassa erilaisten ympäristökantojen vuoksi.

Helsinki
suunnannäyttäjänä

Pikkaraisen ura puolueen työntekijänä tulee kestäneeksi yli 34 vuotta. Hän alkaa olla lajinsa viimeisiä edustajia, sillä täyden työuran puolueessa tehneet ovat katoavaa kansanperinnettä. Nuoremmille sukupolville puolue on työpaikka muiden joukossa.

Ennen vasemmistoliiton perustamista vuonna 1990, ja pitkään sen jälkeenkin, puolueen kannatus ja puolueen vahvuus olivat pohjoisen, etenkin Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan, varassa.

Pikkarainen kertoo muutoksen tapahtuneen 2000-luvulle tultaessa. Helsingissä jäsenten määrä sekä kannatus ovat nousseet tasaisesti, ja Helsingin piirijärjestössä on nykyisin eniten jäseniä.

Pikkarainen tuntee aitoa iloa ja ylpeyttä puolueen etenemisestä Helsingissä ja Uudenmaan kannatuksen piristymisestä. Hitaasti, mutta varmasti pitkäjänteinen työ on tuottanut tulosta.

Vasemmistoliitto on ollut pääkaupungissa SDP:tä suurempi neljän vuoden takaisissa EU-parlamenttivaaleissa ja tämän vuoden presidentinvaaleissa.

Helsingin vasemmistoliitossa on nostettu muuta maata aikaisemmin uudenlaisia poliittisia kysymyksiä.

Vuosien varrella puolueessa on keskusteltu kiivaasti muun muassa ydinvoimasta, turkistarhauksesta ja ympäristöasioista. Vastakkainasetteluiltakaan ei ole vältytty.

– Enää tätä vastakkainasettelua ei ole. Nykyään erimielisyys ilmenee niin sanotusti normaalimmin, ei ole enää erillisiä blokkeja, toteaa Pikkarainen.

Uudet ja vanhat työtavat
täydentävät toisiaan

Pikkarainen puolustaa uusien työtapojen ja some-kohtaamisten rinnalla on myös perinteistä puoluetyötä. Uudet ja perinteiset työtavat täydentävät toisiaan.

– Olisi katastrofi, jos emme näkyisi teltalla. Me aloitimme telttailun, ja sitten tulivat muut puolueet, muistuttaa Pikkarainen.

Ahkerimmat telttailijat löytyvät vasemmistoliiton lisäksi kokoomuksesta, perussuomalaisista ja SDP:stä.

– On rankempaa kohdata ihmisiä kasvotusten, toteaa Pikkarainen.

Hän kertoo lähiajan kokemuksesta Hakaniemen torilla. Aggressiivinen helsinkiläinen kävi syyttämässä puoluetta maahanmuuttajien hyysäämisestä sanoilla, jotka eivät ole painokelpoisia.

– Nämä aggressiiviset möykkääjät lisääntyivät huomattavasti pari vuotta sitten, kun turvapaikanhakijoiden määrä lisääntyi.

Pikkarainen muistuttaa, että tälle ilmiölle on myös vastavoima. Vuoden 2011 eduskuntavaalien perussuomalaisten jytkyn ja viime eduskuntavaalien jälkeen Helsingin jäsenmäärä kasvoi vahvasti. Ihmiset halusivat osoittaa konkreettisesti vastustavansa rasismia.

Historian
maamerkkejä

Pikkaraisen historian harrastuneisuus kuuluu hänen puheissaan. Hän viittaa elämänsä merkittäviin tapahtumiin vasemmiston poliittisten käännekohtien kautta.

Pikkarainen kasvoi hyvin aktiivisessa poliittisessa kodissa: Isä oli SDP:n Vaasan pohjoisen piirin työntekijä ja sittemmin SDP:stä erotetun skogilaisen siiven aktiivipoliitikko. Muun muassa leipomossa ja koulun keittiössä työssä ollut äiti toimi sosiaalidemokraattisessa naisliikkeessä.

– Luontevaa olisi ollut seurata isää ja muuta sukua, ja mahdollisesti jopa järkevämpää olisi ollut lähteä mukaan sosiaalidemokraatteihin, Pikkarainen naureskelee.

Teini-iässä hän sattui lukemaan T.I. Oizermanin Marxilaisuuden synty -kirjan, joka synnytti kiinnostuksen sosialismia kohtaa ja antoi ehkä alkusysäyksen kansandemokraattiseen liikkeeseen liittymiseen.

Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 oli 14-vuo-tiaalle Pikkaraiselle järkyttävä kokemus:

– Oli sokki, että Neuvostoliitto miehitti liittolaisvaltionsa.

Miehityksen jälkeen Neuvostoliittoon liittyvään tarinaan ei voinut enää luottaa, vaikka naiivi mielikuva maasta säilyi Pikkaraisen mukaan vielä pitkään miehityksen jälkeenkin. Etenkään SKP:n vähemmistö ei luopunut uskostaan naapurimaan ylivertaisuuteen jumalasta seuraavana voimana.

Pikkarainen kertoo itse riisuneensa punapaitansa vuonna 1979. Hän totesi tuolloin turhautuneena, ettei puna- ja sinipaitojen riitely johda mihinkään. Se oli tolkutonta.

Tätä näkemystä tukevat myös SKDL/SKP:n vaalitulokset. SKDL:n kannatus ei enää ole koskaan palannut sille tasolle, jossa se oli ennen puoluehajaannusta.

Sosialistit eivät ole
kommunisteja

Pikkarainen kertoo, että hänenkin tuntemiaan kansandemokraatteja siirtyi vihreisiin vuosina 1982–85 turhautuneena puolueen sisäiseen riitelyyn. Itsekin hän jäi pois SKP:stä ja liittyi SKDL:n sosialisteihin, jotka olivat aktiivisimpia puolueen uudistamista ja vasemmistoliiton perustamista ajaneita toimijoita.

Sosialistien kokouksessa keskusteltiin taajaan siitä, miten sosialistit eivät ole kommunisteja. Suhde SKP:hen johtikin rituaaliseen pesäeron tekemiseen ja etäisyyden ottoon kommunisteihin. Tuolloin se koettiin tarpeelliseksi.

– Olin aina enemmistöläinen, korostaa Pikkarainen.

SKDL:n sosialistit lakkautettiin vasemmistoliiton perustamisen aikaan, mutta edelleenkin Pikkarainen toimii sosialistien työtä jatkaneessa helsinkiläisessä perusjärjestössä, Vasemmistoklubissa.

Köyhän puolesta
on aina taisteltu

Pikkarainen on nähnyt puolueen muuttuvan ja puheenjohtajien vaihtuvan, mutta yksi asia on aina pysynyt: köyhän puolesta on aina taisteltu. Tästä ei ole tingitty. Rinnalle ovat nousseet vahvasti myös ympäristöasiat.

SKDL–vasemmistoliitolla on ollut hyvä herra- ja rouvaonni. SKDL:n aikana puheenjohtajat Ele Alenius ja Kalevi Kivistö olivat omaa luokkaansa.

Puolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi tunnettu 60-lukulainen, kulttuuripersoona ja psykiatri Claes Andersson. Vasemmistoliiton tähänastisen naispuheenjohtajien Suvi-Anne Siimeksen ja Li Anderssonin karisma on tunnustettu yli puoluerajojen.

Stadilainen Paavo Arhinmäki siivitti Helsingin ja kaupunkien sekä nuorten ja naisten painoarvon nousua puolueessa. Sympaattinen oululainen Martti Korhonen oli sosiaalisin puheenjohtaja, mutta hänestä tuli välivaiheen puheenjohtaja.

Pikkarainen huomauttaakin, että valtaosa uusista puoleen jäsenistä on naisia. Puolue on nuortunut ja naisistunut, mutta myös toimihenkilöistynyt. Tämä näkyy etenkin Helsingissä, jossa viimeisimmissä eduskunta- ja kuntavaaleissa nousi kärkeen monia vahvoja naisia.

Ollako vai ei olla
työväenpuolue

Vasemmistoliitossa käydään edelleenkin keskustelua puolueen työväenpuolueen luonteesta. Enää se ei herätä samalla tavalla intohimoja kuin aikaisemmin, mutta tärkeänä pidetään, että puolue ei unohda duunareita.

Pikkarainen huomauttaa, että takana ovat ne ajat, jolloin puolueessa riideltiin ja riidat institutionalisoituivat, kuten tapahtui SKP:n sisäisten riitojen seurauksena. Puolueen toimintakulttuuri on muuttunut pikkuhiljaa vasemmistoliiton perustamisen jälkeen sukupolvien vaihtuessa.

– Kaikissa puolueissa ollaan asioista eri mieltä, ja kaikissa puolueissa on riitoja. Asioista äänestetään, ja seuraavissa äänestyksissä ollaan toisessa porukassa eikä rakenneta päällekkäisorganisaatiota. Tilanne on vasemmistoliitossa normalisoitunut, toteaa Pikkarainen.

Ikuinen optimisti odottaa vaalivoittoa seuraavissa eduskuntavaaleissa. Rahaa hän käyttäisi palkkaamalla työvoimaa piireihin.

Pikkaraisen mallilla menestyksen eväs vaalivoittoon olisi hyvä ehdokasasettelu. Lisäksi tarvitaan perinteistä ja modernia vaalityötä sekä pientä onnea, etteivät viimeiset paikat jäisi käsin laskettavien äänten päähän.

– Toivoa on, että eduskuntavaaleissa mennään eteenpäin, Pikkarainen sanoo.