Mitäs me mielisairaat – hyvä, paha psyykenhoito

Kirjailija-ohjaaja Hanna Ryti kirjoitti masennuksesta näytelmän. Teatteri Takomossa Helsingissä esitetyssä Aina joku syy -näytelmässä luettiin Rytin omaa sairauskertomusta. Näytelmää varten Ryti haastatteli monia masentuneita ja keräsi aiheesta kirjoituksia.

– Suurin oivallus näytelmää tehdessä oli se, että mielenterveydestä puhutaan väärin. ”Minulla on nyt tällainen vaihe elämässä.” Aivan kuin asiat tapahtuisivat vain yksilölle, erillään muista ihmisistä.

Ryti muistaa raivostuneensa saatuaan postissa diagnoosin ensimmäistä terapialähetettä varten.

– Miksi minä tarvitsen toisen ihmisen arvioimaan, millainen olen ja miksi tarvitsen apua?

Ryti muistaa myös hänelle tarjotun hanakasti masennuslääkkeitä.

– En kokenut tarvitsevani niitä, mutta psykiatrille ne olivat kovin tärkeitä. Toisaalta myöhemmin elämässäni, kun voin huonommin, lääkkeistä oli minulle valtava apu.

Hyvät, pahat psyykenlääkkeet

Lääkehoito on asia, josta käydään loputonta vääntöä niin maallikoiden kuin lääkärien kesken. Pahimmillaan psykiatreja syytetään kritiikittömästä lääketeollisuuden palvelemisesta kirjoittamalla loputtomiin mielialalääkkeitä.

Eräs provokatiivisimmista masennuslääkekriitikoista on tanskalaislääkäri Peter Gøtzsche, jonka väittää kirjassaan Tappava psykiatria ja lääkinnän harha, että masennuslääkkeiden sivuvaikutuksia peitellään tietoisesti ja että psyykenlääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Psykiatrit ovat ampuneet Suomessakin vierailleen Gøtzschen väitteet alas.

Lääkkeitä kuitenkin syödään valtavasti ja usein resepti on masentuneen tai ahdistuneen ensimmäinen – ainoakin – hoito.

Vuosikymmenien uran tehnyt biologisen psykiatrian asiantuntija, psykiatrian professori Matti O. Huttunen huokaa syvään, kun häneltä kysytään lääkkeiden tehosta.

– Lääkkeet tehoavat joskus ja joskus eivät. Lääketutkimuksissa kaksikolmasosaa saa avun, mutta selkeästi myös lumeryhmässä osa hyötyy placebo-vaikutuksien takia. Ainoa tapa selvittää, hyötyykö potilas lääkkeistä, on kokeilla niitä.

Huttusen mukaan ongelma onkin muualla.

– Koko keskustelu on absurdia. Kyllä, osa masennusta on biologista, jolloin siihen tehoavat biologiset keinot aivan kuten migreeniin.

”Inhoan näitä menestystarinoita, miten masentunut toipui ja elämä muuttui mahtavaksi.”

– Sitten taas, mitä enemmän ihmisellä on lapsuuden ongelmia, ihmissuhdevaikeuksia ja muita, sitä enemmän hän kenties hyötyy psykoterapiasta. Mutta sitäkin on otteeltaan ainakin 250 erilaista eikä niitä voi niputtaa yhteen kasaan.

Sekä yli- että alidiagnostiikkaa

Olemmeko todella mielisairaampia kuin aikaisemmin?

Matti O. Huttunen huokaa uudestaan.

– Jos kysyt vaikka masennuksesta, sanoisin, että se on tilana mitä milloinkin.

– Toki on ihmisiä, jotka eivät saa sellaista apua kuin tarvitsevat. Siinä mielessä mielenterveysongelmia alidiagnosoidaan – toisaalta lääkehoidon valtava yleistyminen voi kertoa myös ylidiagnosoinnista.

Kysytään siis historioitsijalta. Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen on uppoutunut mielenterveysongelmien historiaan. Tällä hetkellä hänen tutkimusaineistonaan ovat mielisairaaloiden sairauskertomukset viime vuosisadan alkupuolelta.

Olemmeko siis vain diagnosoituja, mutta ytimeltämme samoja kuin ennen?

– Onhan moni asia nyt paremmin kuin vaikkapa 50 vuotta sitten. Totta on, että näen opiskelijoiden joukossa entistä enemmän mielenterveyden ongelmia ja diagnooseja.

– Uskon sen johtuvan monella tavalla tästä yhteiskunnan ilmapiiristä. Kaikessa kilpaillaan. Onko CV tarpeeksi hyvä? Saako töitä? Pärjääkö?

Pietikäinen on yhtä mieltä Huttusen kanssa siitä, että ylidiagnostiikan ja medikalisaation lisäksi ongelma on alidiagnosointi.

– Varsinkin täällä Pohjois- ja Itä-Suomessa varsinkaan miehet eivät helposti hae apua mielen ongelmiin.

Sekä Huttusta että Pietikäistä mietityttää soten myötä syntyvä asiakkuus- ja markkina-ajattelu.

– Lähiterveyskeskukseni on nykyään nimeltään hyvinvointikeskus. Onpa orwellilainen nimi!, tokaisee Pietikäinen.

– Moni lääkärituttavani on kertonut siitä, miten potilaat ajattelevat olevansa asiakkaita ja ansaitsevansa kokonaisvaltaisempaa hoitoa. Meitä opetetaan olemaan haavoittuvia ja herkkiä ja vaatimaan apua kaikenlaisiin asioihin. Uhriudumme, kaikki on jonkun syytä.

Matalan kynnyksen palveluja puuttuu

Myös valtiovalta on herännyt siihen, että mielenterveyspalveluissa on ongelmia.

Helmikuussa 2018 tuli julki Mielenterveysseuran katsaus mielenterveys- ja päihdepalveluihin. Valtioneuvoston tilaama raportti kertoo mm. että avohoito on riittämätöntä, mikä näkyy tahdonvastaiseen hoitoon tulevien potilaiden eurooppalaisittain suurena määränä.

Raportin suositukset ovat kiinnostavaa luettavaa. Niissä toivotaan muun muassa ”psykososiaalista lähiensiapua” ja edellytetään tulevien maakuntien edellyttävän tuottajilta sitä, että sote-keskusten kiirevastaanotoille pääsee myös ilman autoa.

Raportti myös kertoo mielenterveyspalvelujen epätasa-arvosta: ne eivät jakaudu tasaisesti diagnooseittain ja väestöryhmittäin. Matalan kynnyksen ihmislähtöisiä palveluja, jonne pääsee vaikkapa ilman autoa, on liian vähän.

Myös historioitsija Pietikäinen, ohjaaja Ryti ja psykiatri Huttunen toivoisivat ymmärtävämpää ja yhteisöllisempää otetta mielenterveyteen.

– Ongelma on hoitojärjestelmässä, sanoo Huttunen.

– Perusterveydenhuollossa ihminen tapaa lääkäriä 2–3 kuukauden välein. Lääkehoidon aloittamisen jälkeen tapaamisia pitäisi olla parin viikon välein, ja samalle lääkärille. Tällöin voisi puhua haittavaikutuksista ja katsoa, miten lääkitys toimii.

Huttunen toivoisi perhe- ja omalääkärijärjestelmää takaisin. Tällöin lääkärillä olisi kokonaiskuva ihmisen terveydestä ja elämäntilanteesta eikä potilas hukkuisi järjestelmään.

Eräs hyvä ohje olisi myös armollinen ihmisten kohtaaminen – niin järjestelmän sisällä kuin elämässä ylipäätään.

– Inhoan näitä menestystarinoita, miten masentunut toipui ja elämä muuttui mahtavaksi, samoin letkautuksia tyyliin ”haava on se paikka, josta valo pääsee sinuun”. Masennus ei todellakaan jalosta ihmistä. Se on vain elämää, ja ihmisen pitäisi saada apua niissä tilanteissa, kun hän sitä tarvitsee, sanoo Hanna Ryti.