Tuula-Liina Varis
Meikäläistä on työsuhdeolettama viime aikoina juoksuttanut, parhaimmillaan istuttanut parissakin pitkässä palaverissa saman päivän mittaan. Viimeksi kun kotiuduin Helsingistä, pää oli niin täynnä työsuhdeolettamaa, että mieluiten olisi kuopannut sanankin maan sisään seitsemän sylen syvyyteen.
Mutta eihän siitä niin vähällä pääse.
Siis mikä ihmeen työsuhdeolettama?
Mikä tässä tekijänoikeuksien ja laillisten ansioiden laajamittaisessa riistoprojektissa voi olla valtion intressi?
Se on juuri julkistettu OPM:n asettaman työryhmän esitys, joka sallisi työnantajalle ilman erityistä sopimusta käyttö-, muuntelu-, ja myyntioikeuden virka- ja työsuhteessa luotuihin teoksiin. Siis esimerkiksi toimittajan juttuihin ja kuvaajan kuviin, työsuhteessa luotuihin taideteoksiin, joita voivat olla niin kirjat, kuvat kuin näytelmät ja sävellykset, tutkimusaineistoihin ja opetusmateriaaleihin. Jne., jne. Työnantaja saa nytkin laajat oikeudet työsuhteessa luotuihin teoksiin, jos niin sovitaan, ja hyvin yleisesti sovitaan. Jos työsuhdeolettama saadaan tekijänoikeuslakiin, mitään sopimista ei tarvita.
Esitys on nyt lausuntokierroksella, ja erilaisten luovien alojen ammattilaiset journalisteista kirjailijoihin, säveltäjiin ja rockmuusikoihin sekä heidän ammatilliset järjestönsä ovat hälytystilassa.
Pahaenteistä on, että työsuhdeolettama pyritään runnomaan läpi pikavauhtia odottamatta tekijänoikeuslain kokonaisuudistusta, joka sekin on parhaillaan valmisteilla. Panee miettimään, että jossain uskotaan taiteilijoiden ja muiden luovaa työtä tekevien olevan niin elämän arjen yläpuolella eläviä haahuilijoita, etteivät tällaisiin juridisiin kommervenkkeihin jaksa paneutuakaan, joten huiskaistaanpa menemään tuommoinenkin bisnesmaailman luovan taloudellisen toimeliaisuuden este.
Miksi kirjailijat ja heidän liittonsa nousevat kapinaan työsuhdeolettamaa vastaan? Eiväthän kirjailijat ole työsuhteessa.
Kyllä he usein ovat. Kirjailijathan ovat varsinaisia silpputyöntekijöitä, jotka kaunokirjallisen työn ohessa tekevät leipänsä eteen paljon opetustyötä, kirjoittavat kolumneja ja muita lehtijuttuja, toimivat kriitikoina, vetävät kirjallisuuspiirejä, kirjoittavat tilaustyönä näytelmiä ja muutakin. Jos näitä töitä tehdään työsuhteessa, vaikka kuinka tilapäisessä ja lyhyessäkin, työsuhdeolettama toteutuessaan koskisi myös työn tuloksia, taideteoksia tai vaikkapa työssä syntynyttä oppimateriaalia.
Olennaisempaa on, että taidealojen tekijäjärjestöissä tuskin uskotaan hetkeäkään tekijänoikeuksien riiston tekijöiltä jäävän työsuhteessa tehtyyn työhön. Sanoma News yritti viime keväänä sanelupolitiikalla viedä avustajiensa kaikki tekijänoikeudet muunteluoikeuksin ja maksutta vedoten mm. siihen, että näin avustajat olisivat työsuhteisten kanssa tasa-arvoisia, näiltä kun tekijänoikeudet oli sopimuksin jo viety. Ikään kuin täysin vailla työsuhteen turvaa toimivat avustajat mitenkään olisivat muutenkaan tasa-arvoisessa asemassa työsuhteisten kanssa.
Sanoma News joutui ankaran vastarinnan ja laajan julkisen kritiikin seurauksena vetämään länget kaulaansa, kun asia vietiin markkinatuomioistuimeen. Sieltä päätös näillä tiedoin tulee tammikuussa. Mutta asian keskeneräisyys ei estä muita mediataloja toimimasta yhtä härskisti. Esimerkiksi ns. Väli-Suomen lehdet ovat parhaillaan teettämässä uusia avustajasopimuksia, joissa kaikki oikeudet viedään tekijöiltä lyhytsanaisesti, tylysti ja absoluuttisesti.
Tätä ei tarvitsisi edes sanoa, mutta sanon kuitenkin. Niin free lancerit kuin vapaat kirjailijat ja muut taiteilijat ovat erittäin heikossa neuvotteluasemassa, kun vastassa on iso mediatalo tai muu konserni. Luovuuden kimppuun käydään häikäilemättömällä sanelupolitiikalla. Allekirjoita tai kävele ulos! Portin takana on jonossa tuhansia, jotka suostuvat. Tai niin ainakin kuvitellaan.
Systeemin luulisi tuntuvan tutulta perinteisissä työläispiireissä.
Opetusministeriössä on käynnissä kaksikin suuren luokan visionääristä kartoitusta, kulttuuristrategia lähivuosille sekä suuri kulttuurin tulevaisuuden selonteko. Molempien projektien tehtävänasettelussa korostetaan luovan työn edellytysten vahvistamista ja erityisesti taideammateissa toimivien ihmisten entistä parempia mahdollisuuksia hankkia toimeentulonsa omalla työllään. Myös taiteen keskustoimikunnan va. puheenjohtajan Berndt Arellin äskettäin valmistunut esitys valtion taidetoimikuntalaitoksen kehittämiseksi korostaa järjestelmän ydintehtävää taiteellisen työn edistäjänä ja sen tekijöiden ammatillisen toiminnan turvaajana.
Tässä valossa näyttää erityisen kummalliselta se, että nimenomaan opetusministeriössä on tekeillä hankkeita, joiden tarkoituksena on radikaalisti heikentää luovan työn tekijöiden toimeentuloa ja ammatin harjoittamisen edellytyksiä. Se on suoranaista riistoa ja vieläpä hyvin pienituloisen ammattikunnan riistoa. Vaikka meillä on muutama työllään rikastunut eri alojen taiteilija, taideammattilaisten suuri enemmistö ansaitsee hyvin vähän, tuhannet elävät köyhyysrajan ja useat sadat kurjuusrajankin alapuolella. Samaa köyhälistöä edustaa iso osa free lance -journalisteista. Kun ottaa huomioon näissä ammateissa vaadittavan erityisosaamisen ja niissä toimivien korkean koulutuksen, tulonmuodostus on suorastaan säälittävää.
Mikä tässä tekijänoikeuksien ja laillisten ansioiden laajamittaisessa riistoprojektissa voi olla valtion intressi? Kuinka kummassa valtion korkein poliittinen johto voi olla aktiivisesti mukana heikentämässä lainsäädännöllä jo muutenkin heikosti ansaitsevien luovien ammattikuntien mahdollisuuksia elättää itseään omalla työllään? Sitä minä olen ihmetellyt kauan. Ymmärrän kyllä, että yritysmaailma mielellään näkisi valtion elättävän taiteilijat ja kaiken maailman muutkin friilanssarit ja yritysten korjaavan mahdollisimman jäännöksettömästi taloudellisen hyödyn heidän henkensä hedelmistä. Sekö on valtionkin käsitys hyvin toimivasta, koko kansantaloutta vaurastuttavasta luovasta taloudesta?
Kirjoittaja on joensuulainen toimittaja ja kirjailija.
lehti 