Virheiden tekeminen on raskas laji. On päiviä, jolloin virheet tapahtuvat kuin itsestään. Arviointikyky pettää, sormi painaa väärää nappia, suusta pääsee sammakko ja unohdan tarkistaa kalenterin. Kaikki energia tuntuu menevän virheiden korjaamiseen. Vielä enemmän energiaa vie kuitenkin virheiden välttäminen ja mokaamisen pelko.
Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.
Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.
Taiteen tai tieteen tekeminen ei onnistu ilman riskien ottamista.
Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.
Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.
Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.
Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.
Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.
Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.
Kirjoittaja on tietokirjailija Hattulasta.
lehti 